— Äh, mitä hätäilet siinä! Anna kun kerron loppuun… Ja kun se täräytti minut sillä lailla, eikä kuula mennyt luun läpi, siihen jäi. Minä sanoin: sinä taisit tappaa minut, veikkoseni, vai mitä? Mitä sinä olet minulle tehnyt? En minä sitä ilmaiseksi jätä. Saat antaa sangon viiniä.
— No, koskiko se? — kysyi Olenin taas melkein kuulematta kertomusta.
— Anna minun lopettaa. Antoi sangon. Juotiin. Ja veri yhä juoksi. Koko tuvan pani vereen. Burlak-vaari sanoikin: "Johan nyt poika henkensä heittää. Anna vielä tuoppi imelätä, muuten sinä joudut tuomiolle". Hankkivat vielä. Työnnettiin, työnnettiin…
— No, entäs koskiko sinuun? — kysyi Olenin taas.
— Mitä koskiko! Älä keskeytä, minä en kärsi. Anna puhua. Työnnettiin, työnnettiin, aamuun saakka ryypättiin, ja sitten nukuin uunille juovuksiin. Aamulla heräsin, — ei mitenkään voinut taivuttaa itseään.
— Hyvin kovasti koski? — toisti Olenin olettaen nyt viimeinkin saavansa vastauksen kysymykseensä.
— Olenko minä sanonut että koski? Ei koskenut, vaan taivuttaa ei voinut, ei antanut kävellä.
— No, ja parani? — sanoi Olenin eikä edes nauranut, — niin oli hänen mielensä raskas.
— Parani, vaan luoti on yhä siinä. Koettele tuota. Ja hän veti ylös paitansa ja näytti tervettä selkäänsä, jossa luun juuressa vieri luoti.
— Katsoppas miten se vierii, — sanoi hän ja näkyi, että luoti leikkikalun tavoin huvitti häntä. — Nyt se vieri takapuoleen.