Olenin oli ulkonäöltään nyt kokonaan toinen mies. Sileäksi ajetuissa leuoissa versoi nyt nuoret viikset ja pieni parta. Öisen elämän kuluttamien kellahtavain kasvojen sijasta oli poskilla, otsassa ja korvantaustalla terve punainen hohde. Puhtaan uuden mustan frakin sijalla oli valkea, likainen leveäpoimuinen tsherkessitakki ja aseet. Viileiden tärkättyjen kiiltokaulusten sijalla oli tatarilaisen mekon punainen kaulus, joka tuki päivettynyttä kaulaa. Hän oli puettu tsherkessiläiseen tapaan, mutta huonosti; ken tahansa olisi tuntenut että hän on venäläinen eikä dzhigitti. Kaikki oli kuten tulee, eikä kuitenkaan ihan niin. Siitä huolimatta koko hänen olentonsa huokui terveyttä, iloisuutta ja tyytyväisyyttä itseensä.
— Niinhän te nauratte, — sanoi Vanjusha, — mutta menkääpäs itse puhuttelemaan niitä: ei mihinkään lasketa, mitäs sitten. Kun ei niiltä saa sanaa suusta. — Vanjusha heitti vihaisesti rautasangon kynnykselle. — Mitä lienevätkään, ei ainakaan venäläisiä.
— Olisit kysynyt kyläpäälliköltä?
— Enhän minä tiedä hänen asuntoaan, — vastasi Vanjusha närkästyneenä.
— Kuka sinua sitten härnää! — kysyi Olenin katsellen ympärilleen.
— Piru niitä ymmärtää… Hyi! Oikeata isäntää ei ole, jollekin muka "kalatarhalle" on mennyt ja eukko on sellainen paholainen, että auta armias! — vastasi Vanjusha tarttuen päähänsä. — Miten tässä eletään, minä en tiedä. Paljon hullumpia kuin tatarit, jumaliste, vähät siitä että kuuluvat kristittyihin. Näiden rinnalla tatarilainen on paljon jalomielisempi. "Kalatarhalle meni…" Minkä kalatarhan ovat keksineet, ota siitä selvä! — lopetti Vanjusha ja kääntyi pois.
— Eikö ole niinkuin on kotona palvelusväki? — kysyi Olenin tehden pilaa, nousematta hevosen selästä.
— Antakaapa hevonen, — sanoi Vanjusha nähtävästi masentuneena uudesta järjestyksestä mutta taipuen kohtaloonsa.
— Siis tatarilainen on jaloluontoisempi… hä, Vanjusha? — toisti
Olenin, nousten hevosen selästä ja lyöden kämmenellään satulaa.
— Naurakaa te siinä, teistä on hauskaa! — sanoi Vanjusha vihaisella äänellä.