— Älä pidä minua pilkkanasi, Marjana, kuule! Mitä sinä siitä heilasta puhut? Piru hänet vieköön! Sano yksi sana vain, niin minä rakastan sinua aina, — mitä hyvänsä tahdot, niin teen. Kuuletko näitä!… — ja hän helisytti rahoja taskussaan. — Nyt elämme. Ihmiset iloitsevat, vaan minä? En saa sinulta mitään iloa, Marjanushka!
Tyttö ei vastannut mitään, seisoi hänen edessään ja nopein sormien liikkein mursi kepakon pieniksi palasiksi.
Lukashka äkkiä puristi nyrkkiään ja hampaitaan.
— Ja miksi yhä pitää odottaa ja odottaa! Enkö minä sinua rakasta, kuuletko! Mitä aiot minulle tehdä? — sanoi hän äkkiä, synkistyen tuimasti ja tarttuen tytön molempiin käsiin.
Marjana ei muuttanut kasvojen ja äänen tyyntä ilmettä.
— Älä sinä rehentele, Lukashka, vaan kuuntele minun sanojani, — vastasi tyttö, vetämättä käsiään pois, mutta työntäen loitommalle kasakan. — Vaikka olenkin tyttö, niin kuuntele minua kuitenkin. Tee kuten tahdot mutta jos minua rakastat, niin sanon sinulle sen… Päästä irti kätesi, minä sanon sen kuitenkin. Naimisiin menen, mutta mihinkään tyhmyyksiin et minua saa, — sanoi Marjana kääntämättä kasvojaan.
— Niinkö, menet naimisiin? Naimisiin — siitä emme me päätä. Rakasta sinä muutenkin, Marjanushka, sanoi Lukashka, joka yhtäkkiä synkeästä ja rajusta oli muuttunut lempeäksi, nöyräksi ja helläksi, ja katsoi tyttöä hymyillen läheltä silmiin.
Marjana painoi itsensä häntä vasten ja voimakkaasti suuteli häntä huuliin.
— Veikkoseni! — kuiskasi tyttö, kiivaasti pusertaen häntä itseään vasten. Sitten hän yhtäkkiä tempasihe irti, ja kääntymättä taakseen lähti juoksemaan kotinsa porttia kohti.
Huolimatta kasakan pyynnöistä jäämään vielä hetkeksi kuulemaan, mitä hän sanoisi, Marjana ei pysähtynyt.