Ukko kohottautui äkisti molempien kyynärpäidensä varaan ja vei kasvonsa aivan Oleninin kasvoihin kiinni.
— Saakeli! — huusi hän hänelle: — mitä kyselet? Ei maksa puhua.
Sielua on vaikea surmata, — oh, vaikea! Hyvästi ystäväni: olen
saanut ruokaa, ja juomaa juovuksiin asti, — sanoi hän noustessaan.
— Tulenko huomenna metsälle?
— Tule.
— Muista että nouset jo ajoissa ja jos nukut niin saat sakkoa.
— Ehkäpä nousen ennen sinua, — vastasi Olenin.
Ukko läksi. Laulu vaikeni. Kuului askeleita ja iloista puhetta. Vähän ajan kuluttua kajahti taas laulu, mutta kauempana, ja Jeroshkan kova ääni yhtyi äskeisiin ääniin. "Minkälaisia ihmiset, millaista elämä!" mietti Olenin, huokasi ja palasi yksin majaansa.
XVI.
Jeroshka-setä oli yksinäinen, varaväkeen kuuluva kasakka; hänen vaimonsa, joka noin kaksikymmentä vuotta sitten oli antanut kastaa itsensä oikeauskoisuuteen, oli karannut hänen luotaan ja mennyt naimisiin venäläisen vääpelin kanssa; lapsia hänellä ei ollut. Hän ei ollut kerskaillut kertoessaan itsestään, että oli muinoin ollut uljain poika koko stanitsassa. Hänet tunsi rykmentissä jokainen hänen entisen uljuutensa vuoksi. Ei ainoastaan tshetshenien ja venäläisten tappaminen ollut hänen sielullaan. Hän oli tehnyt vuorille matkoja ja varastanut venäläisiltä ja kaksi kertaa istunut vankilassa. Suurin osa hänen elämästään oli kulunut metsästyksellä ja metsässä, missä hän vuorokauden eli yhdellä leipäpalalla eikä juonut mitään muuta kuin vettä. Sen sijaan hän stanitsassa hurjaili aamusta iltaan. Palattuaan Oleninin luota hän nukkui pariksi tunniksi ja herättyään jo ennen auringon nousua loikoi sängyssään ja arvosteli miestä, jonka oli eilen tullut tuntemaan. Oleninin yksinkertaisuus miellytti häntä suuresti (yksinkertaisuus siinä merkityksessä, ettei häneltä oltu viiniä säästetty). Myös Olenin itse oli hänen mieleensä. Hän ihmetteli, miksi kaikki venäläiset ovat yksinkertaisia ja rikkaita ja miksi he eivät mitään tiedä, ja ovat kaikki oppineita. Hän mietti itsekseen sekä näitä kysymyksiä että mitä voisi saada Oleninilta itselleen. Jeroshka-sedän maja oli jokseenkin iso eikä mikään vanha, mutta saattoi huomata, että siitä puuttui kokonaan vaimoväki. Vastoin kasakkain tavallista huolenpitoa puhtaudesta oli kamari aivan lian ja mitä suurimman epäjärjestyksen vallassa. Pöydälle oli heitetty verinen takki, munapiirakkaan puolikas ja sen viereen kynitty ja paloiteltu naakka, haukan ruuaksi. Penkeillä räkyilivät hajallaan virsut, pyssy, tikari, märät vaatteet ja rievut. Nurkassa, sammion likaisessa, löyhkävässä vedessä olivat toiset virsut liossa; nurkassa oli myös pyssy ja fasanien viekotin. Lattialle oli heitetty verkko, muutamia tapettuja fasaneja, ja pöydän luona likaisella lattialla kävellä tapsutteli jalastaan sidottu kananpoika. Lämmittämättömässä uunissa oli malja, joka oli täynnä jotain maitonestettä. Uunilla vinkui mehiläishaukka, joka koetti irtautua nuorasta ja vaalennut tavallinen haukka istui tyynesti uunin laidalla katsoen kananpoikaan vinosti ja väliin taivuttaen päätään oikealta vasempaan. Jeroshka-setä itse makasi selällään lyhyellä vuoteella, joka oli tehty seinän ja uunin väliin, vain paita päällä ja vankat jalat uunille pistettyinä, repi paksulla sormellaan rupea käsistään, joita haukka oli kynsinyt, kun hän oli sitä kulettanut ulos ilman käsineitä. Koko huoneessa ja etenkin itsensä ukon luona oli ilma täynnä sitä voimakasta, ei-epämieluista hajujen sekoitusta, joka seurasi ukkoa.
— Ujde-ma, setä? (s.o. oletko kotona, setä?) — kuuli hän ikkunasta terävän äänen, jonka hän heti tunsi Lukashka-naapurin ääneksi.
— Ujde, ujde ujde!… Kotona, tule sisään! — huusi ukko. — Naapuri Marka, Luka Marka, mitä varten olet tullut sedän luo? Vai vartioonko?