— Tuollaista hassutusta! — sanoi Olenin. — Kerro sinä ennen
Marjanasta. Kuule, Lukashkan kanssako hän kuhertelee?
— Sht… nyt ääneti, — keskeytti taas kuiskaten ukko keskustelun: — kuuntele vain sinäkin. Kulemme metsää pitkin kierroksen.
Ja astuen kuulumattomasti virsuineen kulki ukko edellä kapeata polkua, joka vei tiheään, villiin umpimetsään. Hän katsahti muutaman kerran otsaansa rypistäen Oleniniin, joka kahisutti ja kolisutti suuria saappaitaan ja varomattomasti kantoi pyssyään niin että se jonkun kerran takertui puiden oksiin, jotka olivat kasvaneet toisiinsa kiinni tien yli.
— Älä kolisuta, kulje hiljaan, sotamies! — sanoi hän hänelle äkäisesti kuiskaamalla.
Ilmassa tuntui että aurinko oli noussut. Sumu hälveni, mutta peitti yhä metsän latvat. Metsä näytti kauhean korkealta. Joka askeleella maisema edessä muuttui. Mikä näytti puulta, se olikin pensas; kaisla näytti puulta.
XIX.
Sumu osaksi haihtui, avaten näkyviin kosteat kaislakatot, osaksi muuttui kasteeksi, tehden tien ja nurmen aitojen vierellä kosteaksi. Kaikkialla nousee savu piipuista. Väki on lähtenyt stanitsasta — mikä työhön, mikä joelle, mikä vartioihin. Metsämiehet kulkivat rinnatusten kosteaa ruohottunutta tietä. Koirat, häntiään huiskuttaen ja vilkaisten isäntiinsä, juoksivat kupeilla. Hyttysparvia vaippui ilmassa ja ajaen takaa metsästäjiä ne peittivät näiden selät, silmät ja kädet. Tuoksui ruoholta ja metsän kosteudelta. Olenin lakkaamatta silmäili rattaita, joissa Marjanka istui kepakolla hoputtaen härkiä. Oli hiljaista. Stanitsasta tulevat äänet, joita vielä äsken kuului, eivät enää kantaneet metsämiesten korviin; koirain juostessa orjantappurat risahtelivat; väliin linnut ääntelivät. Olenin tiesi, että metsässä on vaarallista olla, että abrekkeja aina piiloitteleikse näissä paikoissa. Hän tiesi myös, että metsässä pyssy jalkamiehelle on luja turva. Peloissaan hän ei ollut, mutta hän tunsi, että toinen hänen sijassaan voisi pelätä ja tähystellen erityisen jännitettynä autereista, kosteata metsää, hän kuullessaan harvoja heikkoja ääniä otti kiinni pyssystään ja tunsi mieluista ja aivan uutta tunnetta. Kulkien edellä Jeroshka-setä pysähtyi jokaiselle lätäkölle, missä oli kaksiosaisia eläinten jälkiä, ja tarkkaavaisesti silmäillen osoitti niitä Oleninille. Hän ei juuri ollenkaan puhunut; vain silloin tällöin kuiskaten teki huomautuksiaan. Tietä, jota he kulkivat, oli aikoinaan ajettu kaksipyörärattailla ja se oli jo aikoja sitten ruohottunut. Vaivaisjalava- ja platanimetsä oli molemmin puolin niin sankka ja umpeen kasvanut, ettei sen läpi saattanut nähdä mitään. Melkein jokainen puu oli ylhäältä alas saakka villin viiniköynnöksen kiertämä; alhaalla kasvoi sankkana tumma orjantappurapensaikko. Jokaisen pienen kedon olivat kokonaan vallanneet sinivattupensaat ja kaislaheinät, joiden harmaat tupsut nuokkuivat. Paikoittain läksi tiestä suuria eläinten polkuja ja pieniä tunnelintapaisia fasaniteitä metsän tiheikköön. Kasvullisuuden voima tässä metsässä, johon karja ei ollut päässyt tunkeutumaan, joka askeleella hämmästytti Oleninia, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt mitään sellaista. Metsä, pelko, ukko salaperäisine kuiskauksineen, Marjanka miehekkäine solakkoine vartaloineen ja vuoret — tuo kaikki tuntui Oleninista unelta.
— Sain fasanin puuhun, — kuiskasi ukko, katsellen ympärilleen ja vetäen lakin silmilleen. — Turpasi peitä: fasani! — Hän heilautti vihaisesti kättään Oleninille ja ryömi kauemmas melkein nelinkontan. — Se pelkää ihmisen turpaa.
Olenin oli vielä jälessä, kun ukko pysähtyi ja alkoi tarkastella puuta. Fasanikukko kotkotti puusta koiralle, joka sitä haukkui, ja Olenin näki fasanin. Mutta samalla pamahti laukaus kuin tykistä Jeroshkan jykevästä pyssystä ja kukko räpytti siipiään, pudotti höyheniä ja putosi maahan. Ukon luo mennessään Olenin säikäytti toisen. Tyhjennettyään pyssynsä hän viritti sen ja ampui. Fasani pyrähti pystysuoraan ylös ja sitten putosi kuin kivi tiheikköön takertuen oksiin.
— Mestari! — nauraen huusi ukko, joka ei osannut ampua lennosta.