"Kiemailijatar tietää sen, jokainen viaton tyttö tuntee sen vaistomaisesti, kuten sen tajuavat eläimetkin.
"Siksi ovat inhottavia nuo Jersey-takit, nuo paljaat olkapäät, käsivarret, milt'ei täysin paljaat rinnat. Naiset, erittäinkin ne, jotka ovat käyneet miehen koulussa, tietävät varsin hyvin, että keskustelut ylevistä asioista ovat — keskusteluja, ja että miehelle on merkityksellistä vain ruumis ja kaikki se, mikä saa sen esiintymään pettävimmässä, mutta samalla houkuttelevassa valossa; ja toiminta on sen mukainen. Sillä jos heitämme syrjään toiseksi luonnoksemme käyneen tottumuksemme tuohon iljettävyyteen ja tarkastamme ylempien luokkiemme elämää, sellaisena kuin se todella on, kaikkine häpeämättömine julkeuksineen, niin eihän se ole muuta kuin yksi ainoa haureuslaitos… Ette myönnä sitä? Odottakaahan, niin todistan", sanoi hän estäen minut puhumasta. "Te sanotte, että meidän yhteiskuntamme naisilla on toiset harrastukset kuin porttolain asukkailla, mutta minä väitän ja todistan, ettei niin ole. Jos ihmiset ovat erilaisia elämäntarkoitukseen, elämän henkiseen sisällykseen nähden, niin se erilaisuus kuvastuu ehdottomasti heidän ulkokuoressaankin, ulkokuorikin on erilainen. Mutta katsokaa heitä, noita onnettomia ja halveksittuja, ja ylhäisimpiä säätyläisnaisiamme: sama vaateparsi, sama ulkonainen esiintymistapa, sama hajuvesien käyttö, käsivarsien, olkapäiden, rinnan paljastaminen, samalla tavalla pingoitetaan vaate esiintyönnetyn istuinseudun kohdalla, sama himo jalokiviin, kalliisiin, kiiltäviin helyihin, samat huvitukset, tanssit ja musiikki ja laulu. Samoin kuin nämä houkuttelevat kaikin keinoin, samoin nuo toisetkin. Ei minkäänlaista erotusta. Tarkoin määriteltäessä on vain sanottava, että lyhytaikaisia prostituoituja tavallisesti halveksitaan, pitkäaikaisia — tavallisesti kunnioitetaan".
VII.
"Niinpä minäkin jouduin Jersey-takin ja kiharain muodostamaan ansaan.
"Minut oli helppo pyydystää, koska minut oli kasvatettu sellaisissa olosuhteissa, jotka kasvattavat rakastuvia nuoria miehiä kuin kurkkuja höyrylavoissa. Sillä eihän meidän kiihoittava, ylellinen ravintomme, samalla kuin kulutamme elämämme täydellisessä ruumiillisessa joutilaisuudessa, ole mitään muuta kuin järjestelmällinen himon lietsoja. Kummastelkaa, tahi olkaa kummastelematta, niin on asia. Enhän itsekään aivan viime aikoihin saakka sitä lainkaan tajunnut. Mutta nyt sen olen nähnyt. Siksipä minua kiduttaakin, ettei kukaan sitä tiedä vaan puhuvat sellaista pötyä kuin tuo äskeinenkin rouva.
"Tilani läheisyydessä työskenteli keväällä talonpoikia rautatietöissä. Vähäisen talonpojan tavallisena ravintona on leipä, kalja ja sipuli; hän elää, on reipas ja terve, tekee helppoa peltotyötä. Hän tulee rautatielle, saa päivälliseksi ruuakseen suurimopuuroa ja naulan lihaa. Mutta hän kuluttaakin tämän lihamäärän 16-tuntisessa työssä kantaen tavaraa 30 puudan painosta. Ja hänen vointinsa on sama kuin sitä ennen maalla. Mutta meillä, jotka syömme kaksi naulaa lihaa, lintua ja kalaa ja kaikenlaatuisia lämmittäviä ruokia ja juomia, — mihin se meillä menee? Aistillisiin hurjisteluihin. Ja vaikka se meneekin niihin, niin, jos varaläppä on auki, on kaikki hyvin; mutta sulkekaa läppä, kuten minä tein silloin tällöin, niin heti syntyy kiihoitus, joka keinotekoisen elämämme särmiön läpi kuljettuaan ilmenee rakastumisena puhtaimpaan veteen, joskus platoonisenakin. Ja minä rakastuin, kuten kaikki rakastuvat.
"Kaikki oli käsillä: ihastus, sulontunne, runollisuus. Mutta tosiasiallisesti oli rakkauteni yhdeltä puolen äitikullan ja ompelijattarien ponnistusten ja toiselta puolen liiallisen ravintoni ja joutilaan elämäni tulos. Ellei olisi ollut yhtäältä, veneretkiä, ompelijattaria vartalosääntöineen j.m.s. vaan vaimoni olisi ollut puettuna laskoksettomaan kapottiin ja istunut kotonaan, ja jos, toisaalta, minä olisin viettänyt säännöllistä elämää syöden vain sen verran kuin työnteko vaatii, ja jos varaläppäni olisi ollut avoinna, sensijaan että se juuri siihen aikaan sattui olemaan suljettuna, — niin en olisi rakastunut, eikä koko asiasta olisi tullut mitään".
VIII.
"Mutta nyt tulikin kaikki avukseni: oma tilani, kauniit vaatteet, onnistunut veneretki. Parikymmentä kertaa epäonnistunut, nyt onnistui. Jouduin kuin kettu rautoihin. En puhu pilaa. Sillä nykyäänhän avioliittoihin joudutaan kuin ketunrautoihin. Sillä miten on luonnollista? Tyttö on kypsynyt, hänet on siis naitettava. Sehän on sangen yksinkertaista, kun tyttö ei ole rujo, ja on naimahaluisia miehiä. Sitenhän ennen tehtiinkin. Tyttö tuli sopivaan ikään, vanhemmat järjestivät avioliiton. Siten tehtiin ja tehdään vieläkin koko ihmiskunnassa: niin tekevät kiinalaiset, hindut, muhamettilaiset, niin tekee meidän rahvaamme; niin tekee vähintään yhdeksänkymmentäyhdeksän prosenttia koko ihmissuvusta. Vain yksi sadasta, me irstailijat, havaitsimme, että niin ei ole hyvä, ja keksimme uuden tavan. Ja minkä? Sen, että neidot istuvat ja miehet kulkevat ohitse ja valitsevat kuin myymälässä. Ja neidot odottavat ja ajattelevat, rohkenematta sanoa ääneen: 'ystäväiseni, ota minut! ei, ota minut! älä häntä, vaan minut: katso millaiset minulla on olkapäät ja muut.' Ja me miehet kävelemme, katselemme ja olemme sangen tyytyväiset. 'Kyllä varon, ei minua petetä.' Kävelemme, tarkastelemme, tyytyväisinä, että kaikki on meille niin hyvin järjestetty. Katso: et varonut, — rauta loksahtaa kiinni, ja siinä pysyt!"
"Mutta kuinka siis olisi tehtävä?" kysäisin minä. "Pitäisikö ehkä naisten kosia?"