Näytti Simo hänelle mitä työtä tahansa, heti hän sen ymmärsi, ja kolmantena päivänä hän jo teki työtä niin kuin hän koko ikänsä olisi sitä harjoittanut. Hän tekee työtä pysähtymättä, syö vähän; jos työ loppuu, hän on vaan vaiti ja katselee ylös. Kadulle hän ei käy, liikoja ei puhu, ei laske leikkiä eikä naurahtele.
Yhden ainoan kerran nähtiin hänen hymyilevän; se oli sinä ensimmäisenä iltana, jolloin emäntä oli asettanut hänelle illallista.
VI.
Päivä liittyi päivään, viikko viikkoon, täyttyi jo vuosiakin umpeen. Mikaeli elää elämistään Simolla ja tekee työtä. Levisipä ympäriinsä maine, ettei kukaan tee niin puhdasta ja vahvaa työtä kuin Simon työmies. Ja ylenympäri tienoilta ruvettiin tilaamaan Simolta jalkineita ja varallisuus kasvoi Simon kodossa.
Niinpä kerran, kun Simo ja Mikaeli istuivat talvisaikaan työnsä ääressä, karahutti tuvalle komea reki, kolme hevosta edessä ja monet kellot aisoissa. Katsotaan ikkunasta, reki pysähtyi tuvan eteen, reipas renkipoika hyppäsi etulaudalta aukaisemaan kuomin ovea. Kuomista kömpi turkkiin puettu herra. Päästyään reestä, astui hän Simon taloon ja tuli porstuaan. Martta hyppäsi ja tempasi oven selko seljälleen. Herra kumartui, tuli tupaan, oikaisihe, oli koskea päällään kattoon, valtasipa yksin koko tuvan nurkan.
Simo nousi seisomaan, kumarsi herraa ja ihmetteli. Simo itse oli näivettynyt, Mikaeli laiha ja Martta taasen tuima ja laiha kuin lastu; mutta tämä herra oli aivan kuin toisen maailman miehiä: turpa punainen ja verevä, kaula kuin härän ja koko ruumis kuin tukista veistetty. Herra henkäisi, riisui turkit, istui penkille ja sanoi;
— Kuka tässä on mestari?
Simo astui esiin ja sanoi:
— Minä, teidän armonne.
Herra huusi rengilleen: Pekka, tuos tavara tänne.