Leo Tolstoin kertomuksia

by graf Leo Tolstoy

Mies söi vähän ja ämmäkin söi, mutta poika ja tyttö söivät kaikki tyyni ja nuolivat astiankin puti puhtaaksi, jonka jälkeen kaulatusten vaipuivat vuoteelle.

Talonpoika ja mummo alkoivat nyt kertoa, kuinka kaikki oli näin käynyt.

— Ennenkään emme suinkaan varallisia olleet, kertoivat he, mutta viime vuonna ei saatu mitään pelloista, syksystä jo kaikki varat syötiin. Kun kaikki oli loppunut, rupesimme pyytämään naapureilta ja hyviltä ihmisiltä. Alussa antoivat, mutta sitten alkoivat kieltää. Toiset olisivat vielä antaneetkin, mutta kun ei niillä ollut. Ja hävettihän sitä pyytääkin, kun kaikille oli velkaa, mille jauhoja, mille rahaa, mille leipää. Hainhan minä työtäkin, kertoi mies, mutta ei sitä ollut. Kaikkialla tarjoutui väkeä työhön leipäpalkoista. Päivän jos teit työtä, niin kaksi olit jouten ja sen haussa. Mummo ja tyttö alkoivat kulkea loitomma leivän hakuun; mutta huonoa sen saanti oli, kun ei kelläkään itselläänkään ollut. Kuitenkin tulimme niin ja näin toimeen, arvellen tavalla tai toisella keväimeen ja uutiseen kestävämme. Mutta kevään tullen lakkasivat kaikki antamasta ja siihen sitten tautikin pakkasi päälle. Asia kävi aivan arveluttavaksi. Päivän syömme ja kaksi ollaan ilman. Aloimme syödä ruohoa. Siitäkö sitten vai muutenko lienee vaimoni sairastunut. Hän kääntyi vuoteen omaksi ja perin voimaton sitä minäi olen. Ja milläpä sitä tästä paranisikaan.

— Minä tässä yksin ponnistelin, sanoi ämmä, mutta eihän sitä syömättä kauan pystyssä pysy; pian minäkin kävin heikoksi. Tyttökin kävi heikoksi ja araksi. Ei enää mennyt kylään, kun lähetimme. Kätkeytyi vaan nurkkaan eikä lähde. Naapurin eukko pistäysi täällä toissa päivänä, mutta kun näki meidät nälkäisinä ja sairaina, kääntyi ja meni tiehensä. Hänenkin miehensä on mennyt maailmaan eikä hän itsekään tiedä, millä pienet lapsensa ruokkisi. — Tässä nyt olemme maanneet ja kuolemaa odotelleet.

Elias kuunteli heidän puheensa loppuun ja jäikin taloon yöksi, päätettyään vasta seuraavana päivänä lähteä saavuttamaan toveriaan. Aamulla Elias noustuaan tarttui talon töihin, aivan kuin olisi ollut sen talon isäntä. Alusti ämmän kanssa taikinan ja lämmitti uunin. Sitten läksi hän tytön kanssa naapuriin hakemaan talontarpeita. Ei mitään ollut, vaikka mitä olisi tarvinnut — kaikki talon kapineet ja vaatteet oli myöty ja syöty. Ja Elias alkoi hankkia, mitä tarvittiin: väliin teki itse, väliin osti. Siten hän viipyi päivän, viipyi toisen, jopa kolmannenkin. Poikanen voimistui, alkoi kävellä pitkin rahia ja mielistellen lähennellä Eliasta. Tyttö oli käynyt jo aivan iloiseksi ja autteli kaikkialla askareissa. Aina vaan seurasi Eliasta, lausuen: setä! setä hoi! Mummokin pääsi jalkeille ja läksi naapuriin. Mieskin rupesi kulkemaan seinää pitkin. Vaimo vaan yhä venyi, mutta sekin kolmantena päivänä tuli tuntoonsa ja pyysi ruokaa. — Noh, arveli Elias, enpä suinkaan aikonut näin äijä aikoa hukata; nyt minä lähden.

VI.

Neljäntenä päivänä oli pääsijäisjuhlan alku ja Elias arveli: "vietän pois pääsijäiset tämän väen seurassa, ostan jotakin juhlaksi heille ja illan suussa sitten lähden matkaan". Elias lähtikin taas kylään, osti maitoa, nisujauhoja, rasvaa. Mummon kanssa sitten keittivät ja leipoivat; aamulla Elias kävi kirkkoon, josta tultuaan talonväen seurassa päätti juhla-aterialla paastonsa. Emäntäkin nousi sinä päivänä vuoteeltaan ja alkoi hiljakseen liikkua. Isäntä ajoi partansa, puki puhtaan paidan yllensä — mummo oli sen pessyt — ja meni kylään pyytämään rikkaalta isännältä elonapua. Sekä niitty että pelto oli pantattu tuolle rikkaalle isännälle ja mies läksi nyt pyytämään, että tuo antaisi takaisin ne uutisviljaan asti. Illan suussa isäntä palasi surullisena kotiaan ja puhkesi kyyneliin. Rikas isäntä ei armahtanut; sanoi vaan: tuo rahat.

Elias kävi miettiväiseksi. — "Kuinkas ne nyt, arvelee hän, voivat elää? Muut menevät niittämään, eikä heillä ole mitään, kun niitty on pantissa. Kun ruis joutuu, menevät ihmiset leikkuuseen (ja hyvää se ruis tänä vuonna tuleekin), mutta heillä ei ole toivon aihettakaan, kun peltosarka on ennalta rikkaalle naapurille myöty. Minun lähdettyäni joutuvat ne taas kurjuuteen." Ja Elias ajatteli niin ja ajatteli näin ja kun ei selville päässyt, niin ei lähtenytkään illan suussa — jätti menonsa aamuun. Hän meni pihalle maata; siellä siunasi itsensä ja asettui levolle, mutta ei voinut nukkua: pitäisi lähteä — johan sitä muutoinkin on rahaa ja aikaa kulunut ylen paljon — mutta sääli on kovin tuota väkeä. Nyt pitäisi jo lunastaa niitty ja peltokin. Ja kun pellon lunastaa, täytyy naisväelle ostaa lehmä ja miehelle hevonen viljan vetoon. Pahasti olet nyt takertunut, Elias Bobroff. Eihän sitä kaikkia saata auttaa. Tahdoin vaan tuoda heille vettä ja antaa kullekin palan leipää, ja nyt on jo täytynyt näin kauas joutua. Nyt on laiva liikkeellä ja vaikea tässä on takaisin kääntyä. — Elias nousi, otti kauhtanansa päänsä alta, aukaisi sen, sai sarvensa ja pisti nuuskaa, arvellen sillä ajatuksensa selvittävänsä; mutta ei siitäkään apua lähtenyt; ajatteli ja arveli eikä nähnyt mitään keinoa. Lähteä pitäisi — ja sääli on ihmisiä; ei tiedä kuinka olla ja elää. Kääri kauhtanansa päänsä alle ja rupesi levolle. Loikoi siinä loikomistaan, kukotkin jo alkoivat laulaa ja olipa hän jo nukahtaakin. Äkkiä tuntui, ikäänkuin joku olisi hänet herättänyt. Hän näkee olevansa täysissä tamineissa, laukku seljässä ja sauva kädessä pyrkivänsä portista sisään; portti oli longallaan, niin että yksi vaan kerrassaan saattoi siitä tunkea läpi. Hän käy portista ja tarttui laukustaan pihtipieleen; tahtoessaan irroittaa laukkua, tarttui hän toiselta puolen jalkarievustaan, joka siinä laukesi jalasta. Hän rupesi irroittamaan laukkua, mutta ei hän ollutkaan kiinni sen siteistä, vaan tyttönen pitelikin kiinni ja huusi: setä, setä hoi, leipää! Hän katsahti jalkaansa; siellä poikanen piteli virsusta; isäntä ja mummo katselivat ikkunasta. Elias heräsi ja lausui ääneensä: "Huomenna lunastan sekä niityn että pellon ja ostan hevosen ja jauhoja uutisviljaan asti; ostanpa lehmänkin lapsille. Mitäpä sitä menee merten taa Kristusta hakeen, kun hänet sisällisesti sydämmestään kadottaa. Pitää auttaa ihmiset jaloilleen." Ja Elias nukkui aamuun asti.

Aamulla varhain herättyänsä, meni Elias rikkaan isännän luo ja lunasti rahallaan niityn ja pellon. Tullessaan osti vikatteen — sekin oli myöty — ja toi sen kotia. Miehen lähetti niittämään ja itse meni kylään; ravintolan isännällä kuuli hevosen ja rattaat olevan kaupan. Hän meni sinne, sopi hinnasta ja osti ne; ostipa samalla säkin jauhoja, heitti sen rattailleen ja meni ostamaan lehmää. Mennessään hän saavutti kaksi vaimoa, jotka kulkien puhuivat keskenään paikkakuntansa murretta. Tarkatessaan heidän puhettaan, huomasikin Elias heidän puhuvan hänestä.

— Ensin ne eivät tietäneet, mikä mies hän oli; arvelivat vaan tavalliseksi ihmiseksi. Näytti pistävän vaan juomaan, mutta sitten jäikin taloon. Se kuuluu ostaneen niille jos jotakin. Omin silmin näin, kuinka hän tänään osti hevosen ja rattaat. Tuskinpa luulisi sellaisia ihmisiä enää maan päällä olevankaan. Täytyypi oikein lähteä sinne katsomaan.