Ja sortaja antaa näitä merkkejä ainoastaan kuittina siitä, että hänen vaatimuksensa ovat täytetyt.
Toinen orjuuttamiskeino on siinä, että Faarao, ottaen viidennen osan sadosta ja varaten itselleen viljaa, paitsi persoonallista orjuuttamista miekan avulla, tulee apulaisineen tilaisuuteen pitää vallassaan työmiehiä nälän aikana ja muutamia niistä heitä kohtaavien vastuksien aikana. Kolmas keino on siinä, että Faarao vaatii työmiehiltä rahaa enemmän, kuin maksaa hänen heiltä ottamansa osa viljaa, ja saapi siten apulaisineen uuden keinon pitää vallassaan työmiehiä ei ainoastaan nälän ja satunnaisten onnettomuuksien aikana, vaan aina. Toista keinoa käytettäessä jääpi ihmisille viljavarastoja, jotka auttavat heitä orjuuteen antautumasta, kestämään vähäisempiä viljakatoja ja satunnaisia onnettomuuksia. Kolmatta keinoa käytettäessä, kun vaaditaan enemmän, otetaan pois viljavarastotkin ynnä muut välttämättömimmät tarpeet, niin että vähimmänkin onnettomuuden sattuessa työmies, kun hänellä ei ole viljavarastoja eikä muita varastoja leipään vaihtaa, joutuu sen orjaksi, jolla on rahaa. Ensimäistä keinoa käyttäessään tarvitsee sortaja ainoastaan sotilaita, joitten kanssa hänen on saalis jaettava, toinen keino vaatii paitsi maan ja viljavarastojen suojelijoita vielä viljan kokoojia ja jakajia, kolmatta keinoa käyttäessään hän ei enää voi itse pitää hallussaan kaikkea maata, vaan täytyy hänellä olla paitsi sotilaita maan ja rikkauksien vartioimista varten vielä maanomistajia, veronkantajia, jakajia, tarkastajia, tullivirkamiehiä, rahanhoitajia ja rahan tekijöitä. Kolmannen keinon käyttäminen on paljoa monimutkaisempaa kuin toisen. Toista keinoa käytettäessä voipi viljan kokoomisen antaa arennillekin, niinkuin tehtiin vanhaan aikaan ja nykyään tehdään Turkin-maalla, mutta kun orjat veroitetaan, tarvitaan monenlaisia hallintomiehiä pitämään silmällä sitä, ettei ihmisten onnistuisi välttää veron suoritusta. Ja senvuoksi kolmatta keinoa käyttäessään tulee sortajan jakaa saalis vielä useampien ihmisten kanssa. Sitä paitsi itse asian luonnosta seuraa, että osallisiksi tämän keinon käyttämisessä tulevat kaikki ne ihmiset, joilla on rahaa. Tämän keinon edut sortajalle ensimäisen ja toisen keinon edellä ovat seuraavat:
Ensiksi se, että tällä keinolla voi ottaa suuremman määrän työtä ja mukavammalla tavalla. Rahavero on ikäänkuin ruuvi, jolla saattaa kiristää viimeiseen määrään asti kultaista kanaa, sitä tappamatta, niin ettei tarvitse odottaa nälkävuotta, niinkuin Joosefin aikoina, vaan nälkävuosi on ainaiseksi saatu aikaan.
Toiseksi se, että tässä tapauksessa väkivalta ulottuu kaikkiin maattomiin ihmisiin, jotka antoivat ennen ainoastaan osan työstään viljan edestä, vaan nyt ovat velvolliset, paitsi viljasta antamaansa osaa, antamaan sortajalle vielä osan työstään veroista. Epäedullista sortajalle on se, että hänen tulee jakaa saalis useamman ihmisen kanssa, ei ainoastaan välittömien apulaistensa, vaan, ensiksikin, kaikkien niitten yksityisten maanomistajain, joita tavallisesti ilmaantuu tätä keinoa käytettäessä, toiseksi kaikkien niitten oman ja vieraankin kansan ihmisten, joilla on orjilta vaadittuja rahamerkkejä. Etu sorretulle, verraten toiseen keinoon, on yksi: se, että hän saa vielä suuremman persoonallisen riippumattomuuden sortajasta. Hän saapi elää, missä tahtoo, tehdä, mitä tahtoo, kylvää tai olla kylvämättä viljaa, ei ole velvollinen tekemään tiliä työstään ja jos hänellä on rahaa, voi pitää itseänsä aivan vapaana ja aina toivoa saavuttavansa joksikin aikaa, kun hänellä on liikoja rahoja tai niillä ostettua maata, ei ainoastaan riippumatonta asemaa, vaan sortajankin aseman. Epäedullista hänelle on se, että yleensä katsottuna tätä keinoa käytettäessä sorrettujen asema tulee paljon raskaammaksi ja he kadottavat suuremman osan työnsä tuotteista, sillä niitten ihmisten luku, jotka käyttävät hyväkseen toisten työtä, tulee vielä suuremmaksi ja siis heidän ylläpitonsa taakka tulee pienemmän joukon hartioille. Tämä kolmas orjuuttamiskeino on myös hyvin vanha ja tulee käytäntöön kahden edellisen kanssa, sulkematta niitä pois kokonaan. Ei yksikään näistä orjuuttamiskeinoista ole lakannut olemasta. Kaikki kolme keinoa voidaan verrata ruuveihin, jotka kiristävät työmiesten niskoille pantua lautaa. Perus- eli keskimäinen ruuvi, jota paitsi eivät voi pysyä toisetkaan ruuvit, on se, joka ensiksi kiinni väännetään eikä milloinkaan irroiteta — se on persoonallinen orjuus, ihmisten orjuuttaminen miekalla tappamisen uhkauksella. Toinen ruuvi, joka kiinnitetään ensimäisen jälkeen, on ihmisten orjuuttaminen maan ja ravintovarastojen riistämisellä, jota riistämistä tukee tappamisen uhka. Kolmas ruuvi on ihmisten orjuuttaminen vaatimalla heiltä rahamerkkejä, joita heillä ei ole, ja sitä tukee myöskin tappamisen uhka. Kaikki kolme ruuvia ovat kiinnitettyinä, ja kun yhtä tiukennetaan, niin silloin toiset vaan löyhtyvät. Työmiehen täydelliseksi orjuuttamiseksi tarvitaan kaikki kolme ruuvia, kaikki kolme orjuuttamiskeinoa, ja meidän yhteiskunnassamme käytetään aina kaikkia näitä kolmea keinoa.
Me olemme kaikki lapsellisesti vakuutetut siitä, että persoonallinen orjuus on poistettu meidän sivistyneestä maailmastamme, että sen viimeiset jäännökset ovat hävitetyt Amerikassa ja Venäjällä, ja että nykyään on orjuutta olemassa ainoastaan raakalaiskansojen keskuudessa. Me unohdamme ainoastaan pienen seikan — ne sadat miljoonat vakinaista sotaväkeä, jota paitsi ei ole yhtäkään valtakuntaa, ja jonka poistettua välttämättömästi sortuu jokaisen valtakunnan koko taloudellinen rakenne. Ja mitä muuta ovat nuo miljoonat sotilaat, kuin hallitsijoittensa persoonallisia orjia? Eivätkö nämä ihmiset ole pakoitetut täyttämään herrojensa koko tahtoa kidutusten ja kuoleman uhalla, joka uhkaus niin usein pannaan täytäntöön? Eroitus on vaan siinä, että näitten orjien alistumista ei nimitetä orjuudeksi, vaan sotakuriksi, ja että toiset olivat orjina syntymästään alkaen kuolemaan asti, mutta nämä ainoastaan pitemmän tai lyhemmän ajan n.k. palvelusajan. Persoonallinen orjuus ei ole suinkaan poistettu meidän sivistyneissä yhteiskunnissamme, vaan yleisen asevelvollisuuden kautta se on enentynyt viime aikoina, ainoastaan jonkun verran muuttuneessa muodossa. Eikä se voikaan hävitä, sillä niin kauan kuin toinen ihminen tulee orjuuttamaan toista, tulee olemaan persoonallistakin orjuutta, sitä, joka miekan avulla ylläpitää maa- ja vero-orjuutta. Saattaa olla, että tämä orjuus, s.o. sotaväki, on hyvin tarpeellinen isänmaan puolustukselle ja maineelle, mutta tuo sen hyöty on enemmän kuin epäillyttävä, sillä me näemme, kuinka usein se onnettomien sotien kautta saattaa isänmaan orjuuteen ja häpeään. Mutta aivan epäilemätöntä on tämän orjuuden tarkotuksenmukaisuus maa- ja vero-orjuuden ylläpitämiseksi. Jos irlantilaiset tai venäläiset talonpojat valloittavat maat omistajiltaan, niin tulee sotaväki ja ottaa ne takaisin. Jos rakentaa viina- tai oluttehtaan, eikä suorita aksiisiveroa, niin tulevat sotamiehet ja sulkevat tehtaan. Jos kieltäytyy maksamasta veroja, niin on sama seuraus.
Toinen ruuvi on ihmisten orjuuttaminen ottamalla heiltä maat ja siis heidän elatusvarastonsa. Tämä orjuuttamiskeino on niinikään ollut aina olemassa, missä ihmiset ovat olleet orjuutettuja, ja muuttipa se muotoansa miten paljon tahansa, se on olemassa kaikkialla. Välistä koko maa kuuluu hallitsijalle, niinkuin Turkinmaalla, ja 1/10 sadasta otetaan kruunulle, välistä osa maasta ja siitä kannetaan veroa, välistä koko maa kuuluu muutamille henkilöille ja siitä otetaan osa työstä, niinkuin Englannissa, välistä taas suurempi tai pienempi osa kuuluu suurille maanomistajille, niinkuin Venäjällä, Saksassa ja Ranskassa. Mutta siellä, missä on olemassa orjuuttamista on myöskin olemassa maan anastamista orjuuttamisen kautta. Tämän orjuuttamisen ruuvi löyhtyy tai kiristyy sen mukaan kuin toisia ruuvia kiristetään. Niinpä Venäjällä, kun persoonallinen orjuus ulottui työmiesten enemmistöön, oli maaorjuus tarpeeton, mutta persoonallisen orjuuden ruuvi löyhtyi Venäjällä vasta silloin kun maa- ja vero-orjuuden ruuvit kiristettiin. Kaikki kirjoitettiin kuntien kirjoihin, vaikeutettiin toiseen paikkaan muuttaminen, anastettiin tai jaettiin maat yksityisille henkilöille ja sitten päästettiin "vapauteen". Englannissa esim. on vallalla etupäässä maaorjuus, ja kysymys maan tekemisestä kansanomaisuudeksi on ainoastaan siinä, että vero-orjuuden ruuvi olisi kiristettävä, että maaorjuuden ruuvi löyhtyisi.
Kolmas orjuuttamiskeino, veron avulla, on niinikään ollut olemassa ja meidän aikanamme, samallaisten rahamerkkien levitessä eri valtakunnissa ja valtion vallan kasvaessa, se on vaan saanut erityisen voiman. Tämä keino on meidän aikanamme niin kehittynyt, että se pyrkii jo astumaan toisen keinon — maaorjuuden sijalle. Me olemme muistimme aikana nähneet Venäjällä kaksi ylimenoa orjuuden toisesta muodosta toiseen. Kun maaorjat vapautettiin ja tilanomistajille jätettiin oikeudet suurimpaan osaan maata, niin tilanomistajat pelkäsivät kadottavansa valtansa orjien yli, mutta kokemus osoitti, että heidän tarvitsi vaan päästää käsistään persoonallisen orjuuden vanhat kahleet ja tarttua toisiin — maaorjuuden. Talonpojalta puuttui leipää elatukseksi, mutta tilanomistajan hallussa oli maa ja viljavarastot, ja niin jäi talonpoika entiseen orjuuteen. Seuraava ylimeno oli se, kun hallitus veroillaan kiristi hyvin tiukalle toisen ruuvin, ja työmiesten enemmistö tuli pakoitetuksi myymään itsensä orjuuteen tilanomistajille ja tehtaisiin. Ja uusi orjuuden muoto pani kansan vielä lujemmalle, niin että 9/10 Venäjän työväestä tekee työtä tilanomistajien ja tehtaili joitten luona ainoastaan senvuoksi, että heitä pakoittaa siihen kruunun- ja maaverojen vaatimus. Se on siihen määrin silminnähtävää, että, jos hallitus yhtenä vuonna ei perisi suoranaisia, välillisiä ja maaveroja, kaikki työt vierailla pelloilla ja tehtaissa pysähtyisivät. Yhdeksän kymmenettä osaa Venäjän kansasta pestataan veronkannon aikana ja verojen vuoksi.
Kaikki kolme orjuuttamiskeinoa ovat aina olleet olemassa, mutta ihmiset eivät ole taipuvaisia niitä huomaamaan, niin pian kuin ne saavat uutta puolustusta. Ja kummallisinta on että juuri sitä keinoa, johon nykyään kaikki perustuu, sitä ruuvia, joka kaiken kannattaa, juuri sitä ei huomatakaan.
Kun vanhaan aikaan koko taloudellista yhteiskuntajärjestystä kannatti persoonallinen orjuus, eivät suurimmatkaan nerot voineet sitä nähdä. Xenofonin, Platon, Aristoteleen ja roomalaisten mielestä ei voinut olla toisin, ja orjuus oli heidän mielestään välttämätön ja luonnollinen seuraus sodista, joita paitsi ei voinut ajatella ihmiskunnan olemassa oloa.
Samalla tavalla keskiajalla ja aina viime aikoihin asti ihmiset eivät nähneet maaomistuksen ja siitä johtuvan, keskiajan koko taloudellista järjestystä kannattavan orjuuden merkitystä. Ja aivan samoin nytkään ei kukaan näe eikä edes tahdo nähdä sitä, että nykyaikana ihmisten enemmistön orjuus perustuu rahassa suoritettaviin kruunun- ja maaveroihin, joita hallitukset kantavat alamaisiltaan viranomaisten ja sotaväen avulla — niitten samojen viranomaisten ja sotaväen, joita näillä veroilla ylläpidetään.