Mitä meidän siis on tekeminen?

by graf Leo Tolstoy

On olemassa yleinen mielipide, että raha edustaa rikkautta, että rikkaus on työn tuote ja että senvuoksi raha edustaa työtä. Tämä mielipide on yhtä oikea, kuin sekin, että jokainen valtiojärjestys on sopimuksen tulos, (contrat social). Kaikki mielellään uskovat, että raha on ainoastaan työn tuotteiden vaihtokeino. Minä olen tehnyt kenkiä, sinä olet kasvattanut leipää, hän on elättänyt lampaan. Mukavammin voidaksemme vaihtaa näitä tuotteita me keksimme rahaa, joka edustaa vastaavaa määrää työtä, ja sen avulla vaihdamme kengän anturat lampaan lihaan ja jauhoihin. Rahan avulla me vaihdamme tuotteitamme ja meidän rahamme edustaa meidän työtämme. Se on aivan oikein, mutta se on oikein ainoastaan niin kauan kuin yhteiskunnassa, jossa vaihto tapahtuu, ei ole olemassa toisen ihmisen väkivaltaa toista kohtaan ei ainoastaan väkivaltaa toisen työn suhteen, niinkuin tavallisesti on sodissa ja orjuudessa, vaan ei edes väkivaltaa puolustaakseen oman työnsä tuotteita toisia vastaan. Se voi olla oikein ainoastaan semmoisessa yhteiskunnassa, jonka jäsenet täydellisesti täyttävät kristillistä lakia, yhteiskunnassa, jossa pyytävälle annetaan ja ottaneelta ei pyydetä takaisin. Mutta niin pian kuin yhteiskunnassa käytetään jonkinlaista väkivaltaa, niin heti rahan merkitys sen omistajalle kadottaa työn edustajan merkityksen ja saapi väkivallan eikä työhön perustuvan oikeuden merkityksen.

Niin pian kuin on sota, ja toinen ihminen on toiselta jotain riistänyt, niin raha ei voi enää aina olla työn edustajana. Raha, jonka sotilas on saanut myymästään sotasaaliista, ei ole suinkaan hänen työnsä tuote ja sillä on aivan toinen merkitys, kuin rahalla, joka on saatu kenkien teosta. Kun vaan on olemassa orjain omistajia ja orjia, niinkuin aina on ollut maailmassa, ei voi myöskään sanoa, että raha edustaisi työtä. Jos esim. vaimot ovat kutoneet kangasta, myyneet sen ja saaneet siitä rahaa, ja maaorjat ovat kutoneet kangasta herralleen, joka on myynyt sen ja saanut siitä rahaa, niin kumpaisenkin raha on samallaista, mutta kuitenkin on toisen raha työn tuote, toisen taas väkivallan tuote. Aivan sama on laita jos isäni tai joku muu on lahjoittanut minulle rahaa. Kaikki tietävät, ettei näitä rahoja kukaan voi minulta ottaa, ja että, jos joku sitä yrittäisi, viranomaiset minua puolustaisivat, väkivallalla pakoittaen antamaan minulle rahat takaisin, — ja silloin on taaskin silminnähtävää, että tätä rahaa ei voi mitenkään sanoa työni edustajaksi sen rahan rinnalla, jonka Simo sai puuni hakkuusta. Niin että siinä yhteiskunnassa, jossa on jonkinlaista toisten rahaa anastavaa, tai vaikkapa vaan rahan omistamista toisilta suojelevaa väkivaltaa, ei raha enää voi joka tapauksessa olla työn edustajana. Se on semmoisessa yhteiskunnassa milloin työn milloin väkivallan edustajana.

Niin olisi asianlaita, jos sattuisi yksikin väkivallan teko yhden ainoan ihmisen puolelta toista kohtaan muuten aivan vapaissa oloissa. Mutta nyt, kun koottujen rahojen vuoksi vuosisatojen kuluessa on tehty mitä erilaisinta väkivaltaa, kun tuo väkivalta, muuttaen vaan muotoansa, yhä jatkuu, kun itse raha koottuna, niinkuin kaikki tunnustavat, on väkivaltaa, kun raha, joka suoranaisen työn tuotteena on ainoastaan pieni osa kaikenlaisella väkivallalla saadusta rahasta, — nyt sanoa rahan edustavan sen työtä, joka sitä omistaa, on ilmeistä erehdystä tai itsetietoista valhetta. Saattaa sanoa, että niin pitäisi olla, että se olisi suotavaa, mutta ei suinkaan, että niin on.

Raha edustaa työtä. Niin, raha edustaa työtä, mutta kenenkä työtä? Meidän yhteiskunnassamme on raha ainoastaan hyvin, hyvin harvoissa tapauksissa rahan omistajan työn edustajana, mutta melkein aina toisten ihmisten työn edustajana, ihmisten entisen tai tulevan työn. Se on väkivallan asettaman toisten ihmisten työtä vallitsevan sitoumuksen edustajana.

Raha on, tarkimmin ja yksinkertaisimmin määriteltynä, sovittuja merkkejä, jotka antavat oikeuden tai, oikeammin sanoen, mahdollisuuden käyttää hyväkseen toisten ihmisten työtä. Ihanteellisessa merkityksessään rahan pitäisi antaa tämän oikeuden tai mahdollisuuden ainoastaan silloin, kun se itse on työn edustajana ja sinä voisi raha olla semmoisessa yhteiskunnassa, missä ei olisi minkäänlaista väkivaltaa. Mutta niin pian kuin yhteiskunnassa on väkivaltaa, s.o. mahdollisuus käyttää hyväkseen toisten työtä ilman omaa työtä, niin tämä mahdollisuus, kohdistumatta määrättyyn henkilöön, ilmenee myös rahassa.

Tilanomistaja on esim. veroittanut maaorjansa luonnossa suoritettavilla veroilla, jollakin määrällä palttinaa, viljaa, karjaa, tai vastaavalla määrällä rahaa. Yksi talo on toimittanut karjaa, mutta palttinan on suorittanut rahalla. Tilanomistaja ottaa rahamäärän ainoastaan senvuoksi, että hän tietää, että näistä rahoista hänelle valmistetaan yhtä paljon palttinaa (useimmiten hän ottaa vähän enemmän, ollakseen varma aina saavansa sen palttinamäärän) ja tämä raha silminnähtävästi edustaa tilanhaltijalle oikeutta toisten työhön.

Talonpoika antaa rahaa, ja tämä raha on sitoumuksena semmoisten ihmisten puolelta, joita on paljon ja jotka ottavat sen edestä valmistaakseen vissin määrän palttinaa. Ihmiset taas, jotka ottavat valmistaakseen palttinan, ottavat sen tehdäkseen senvuoksi, etteivät ole ennättäneet kasvattaa lampaita, ja lampaista heidän pitää maksaa rahaa. Talonpoika taas, joka ottaa rahaa lampaista, ottaa sen senvuoksi, että hänen täytyy maksaa viljasta, jota ei ole kasvanut sinä vuonna. Samoin käy valtiossakin ja koko maailmassa.

Ihminen myy työnsä tuotteet — entisen, nykyisen ja tulevan työnsä — välistä ravintonsakin, harvoin senvuoksi, että raha on hänelle mukava vaihtokeinona — hän toimittaisi kyllä vaihtokauppansa rahattakin, — mutta senvuoksi, että häneltä väkivallalla vaaditaan rahaa, sitoumuksena oman työnsä luovuttamisesta.

Kun Egyptin hallitsija vaati työtä orjiltaan, antoivat orjat hänelle koko työnsä, mutta he antoivat ainoastaan entisen ja nykyisen työnsä, eivätkä voineet antaa tulevaa. Mutta kun rahamerkit levisivät ja siitä johtuva luotto, tuli mahdolliseksi tule vankin työn antaminen rahasta. Raha, kun väkivalta on olemassa yhteiskunnassa, tekee mahdolliseksi persoonattoman orjuuden uuden muodon, joka tulee persoonallisen orjuuden sijaan. Orjain omistajalla on oikeus Pekan, Jussin ja Matin työhön. Mutta rahanomistajalla, siellä missä rahaa vaaditaan kaikilta, on oikeus kaikkien niitten nimittämättömäin ihmisten työhön, jotka tarvitsevat rahaa. Raha poistaa kyllä tuon raskaan puolen orjuudesta, mutta poistaa samalla myös kaikki inhimilliset suhteet omistajan ja orjan välillä, jotka lievensivät persoonallisen orjuuden vaikeutta.

Minä en puhu siitä, että semmoinen tila kenties on tarpeellinen ihmiskunnan kehitykselle, — minä en sitä vastaan väitä. Minä olen ainoastaan koettanut selvittää itselleni rahan ja sen yleisen erehdyksen käsitteen, johon jouduin, pitäessäni rahaa työn edustajana. Tulin kokemuksen kautta vakuutetuksi siitä, ettei raha edusta työtä, vaan useimmiten väkivaltaa tai väkivaltaan perustuvia ylen mutkikkaita vehkeitä.