Lähinnä minua seisovat ihmiset alkoivat minua tarkastella. Vaatteitten jäännökset, jotka peittivät heidän ruumistansa, olivat hyvin erillaisia. Mutta ilme kaikissa minuun suunnatuissa katseissa oli aivan sama. Kaikki ne ilmaisivat kysymyksen: mitä varten sinä — toisesta maailmasta kotoisin oleva ihminen — olet pysähtynyt tähän meidän viereemme? Kuka sinä olet? Itseesi tyytyväinen pohattako, joka haluaa nauttia meidän puutteestamme, haihduttaa ikäväänsä meitä piinaamalla, vai oletko sinä semmoinen, jota ei ole eikä voi olla olemassa, ihminen, joka meitä säälii? Kaikki katseet ilmaisivat tämän kysymyksen. Minun teki mieli antautua puheisiin jonkun kanssa, mutta pitkään aikaan en ilennyt. Mutta vaiti ollessammekin katseemme meitä lähensivät toisiimme. Niin kauas toisistamme kuin elämä olikin meidät eroittanut, katsahdettuamme pari kolme kertaa toistemme silmiin tunsimme kuitenkin olevamme yksiä ihmisiä, ja lakkasimme toisiamme pelkäämästä. Lähinnä minua seisoi muuan mies, jolla oli pöhettyneet kasvot ja punanen parta, repaleisessa kauhtanassa ja kuluneet kalossit paljaassa jalassa, vaikka oli 8 pykälän pakkanen. Kolme tai neljä kertaa kohtasin hänen katseensa ja tunsin semmoista läheisyyttä häneen, ettei suinkaan enää hävettänyt ruveta hänen kanssaan puheisiin, vaan päinvastoin olisi hävettänyt olla mitään virkkamatta. Kysyin, mistä hän oli kotoisin. Hän vastasi mielellään ja alkoi jutella; toiset siirtyivät lähemmäksi. Hän oli Smolenskista, oli tullut työtä etsimään, leipää ja veroja varten. "Työtä", sanoi mies, "ei ole, sotamiehet ovat nykyään kaiken työn vieneet. Nyt saan kuleksia tyhjin toimin; kahteen päivään en ole palaakaan suuhuni pannut, sen saatte uskoa". Hän puhui arasti, yrittäen hymyillä. Varimakean kaupustelija, entinen sotamies seisoi lähellä. Minä viittasin hänet luokseni. Hän kaatoi lasiin varimakeata. Mies otti kuuman lasin käteensä, ja, ennenkuin rupesi juomaan, lämmitteli käsiään sen höyryssä, ettei lämpö hukkaan menisi. Sitä tehdessään hän kertoi minulle vaiheistaan. Vaiheet, eli kertomukset vaiheista, ovat melkein kaikilla samat: oli alussa vähän työtä, mutta sitten se loppui; sitten yömajassa varastettiin kukkaro rahoineen ja pilettineen; ja nyt ei pääse pois Moskovasta. Mies kertoi päivällä lämmittelevänsä kapakoissa, raviten itseänsä "sakuskalla" (kapakoissa olevilla leipäpalasilla); välistä sanoi annettavan, välistä ajettavan pois; yötä sai olla ilmaiseksi täällä Ljapinin talossa. Sanoi odottavansa vaan poliisin käyntiä, jolloin hänet passittomana viedään linnaan ja lähetetään vankikyydillä kotiseudulleen. "Torstaina kuuluu poliisi tulevan käymään". (Vankila ja vankikyyti on hänelle kuin luvattu maa).

Hänen kertomuksensa pari kolme henkilöä joukosta vahvistivat todeksi ja sanoivat olevansa samallaisessa asemassa. Laiha, kalpea, pitkänenäinen nuorukainen, jonka yläruumista peitti pelkkä, olkapäitten kohdalta rikkonainen paita, päässä lakki ilman lippaa, tunkeutui syrjittäin joukon läpi. Hän värisi kovasti koko ajan, mutta koetti kuitenkin ylenkatseellisesti hymyillä miesten puheille, toivoen siten pääsevänsä minun suosiooni. Minä tarjosin hänelle varimakeata. Hän otti lasin, lämmitteli samoin käsiään sen päällä ja alkoi juuri jotain puhua, kun hänet työnsi syrjään muuan iso mustaverinen, käyränenäinen mies, karttuunipaita ja liivit päällä, ilman lakkia. Käyränenäinen pyysi myöskin varimakeata. Sitten tuli pitkä, suippopartainen ukko, palttoo päällä, vyötettynä nuoralla, virsut jalassa — humalassa. Sitten pieni äijä, kasvot turvoksissa, silmät vetistävät, ruskea nankininahkainen takki päällä, jalassa kuluneet kesähousut, joista paljaat polvet törröttivät, kalisten toisiaan vasten kylmästä. Hän vapisi niin, ettei kyennyt pitämään lasia vakavasti kädessään ja kaasi sen päälleen. Toiset alkoivat häntä sättiä. Hän vaan hymyili nolon näköisenä ja väristen. Sitten vino, muodoton olento, repaleissa ja nahkatohvelit paljaissa jaloissa, sitten jokin upseerin tapainen, sitten papin tapainen, sitten jokin nenätön kummitus. Kaikki nuo nälkäiset ja viluiset, rukoilevat ja nöyrät olennot tunkeilivat minun ympärilläni, pyrkien varimakean ääreen. Varimakea juotiin loppuun. Yksi joukosta pyysi rahaa, ja minä annoin. Sitten pyysi toinen, kolmas ja koko joukko piiritti minut. Syntyi tungos ja sekasorto. Naapuritalon pihamies huusi joukolle, että väistyisivät hänen talonsa jalkakäytävältä, ja hänen käskynsä nöyrästi täytettiin. Joukosta ilmestyi toimeliaita miehiä, jotka ottivat minut suojelukseensa, tahtoen viedä minut pois tungoksesta, mutta joukko, joka ensin oli seisonut pitkin jalkakäytävää, tungeksi nyt minun ympärilläni. Kaikki katsoivat minuun ja pyysivät. Toiset kasvot olivat toistaan surkeampia, nääntyneempiä ja nöyrempiä. Minä jaoin kaikki, mitä minulla oli mukanani, noin 20 ruplan paikoilla, ja menin joukon mukana yömajaan. Talo oli iso. Siinä oli neljä osastoa. Yläkerrokset olivat miehiä varten, alakerrokset naisia varten. Ensin tulin naisosastoon. Iso huone oli täynnä telttavuoteita, sentapaisia, kuin kolmannen luokan telttavuoteet rautateillä. Vuoteita oli kaksi kerrosta, ylhäällä ja alhaalla. Kummallisia, ryysyisiä naisia, ilman päällysnuttua, vanhoja ja nuoria, tuli sisään ja asettui paikoilleen, mitkä alas, mitkä ylös. Muutamat vanhoista tekivät ristinmerkin ja siunasivat sitä ihmistä, joka oli rakentanut yömajan, toiset nauroivat ja riitelivät. Menin yläkertaan. Siellä olivat miehet paikoilleen asettumassa. Heidän joukossaan huomasin yhden niistä, jolle olin rahaa antanut. Hänet nähdessäni rupesi minua yhtäkkiä hirveästi hävettämään ja minä läksin kiireesti pois. Semmoisella tunteella, kuin olisin tehnyt jonkin rikoksen, astuin ulos talosta ja menin kotiin. Kotiin päästyäni nousin matoilla peitettyjä portaita eteiseen, jonka lattia oli veralla vuorattu, ja riisuttuani päältäni turkin, istuuduin syömään päivällistä, jossa oli viisi ruokalajia ja jota tarjosi kaksi hännystakkiin puettua valkohansikkaista lakeijaa.

Kolmekymmentä vuotta sitten näin Pariisissa, mitenkä tuhansien katsojain läsnäollessa lyötiin ihmiseltä pää pois giljotiinilla. Minä tiesin tämän ihmisen olleen julman pahantekijän. Minä tiesin kaikki ne syyt, joita ihmiset vuosisatain kuluessa ovat tuoneet esiin, puolustaakseen tämänlaatuisia tekoja. Minä tiesin että tämä tehtiin itsetietoisesti, mutta sinä hetkenä, kun pää erkani ruumiista ja putosi laatikkoon, minulta pääsi huuto ja minä ymmärsin, en järjelläni, enkä sydämmelläni yksin, vaan koko olennollani, että kaikki kuoleman rangaistuksesta kuulemani väitteet olivat ilkeätä lorua, että, kokoontuipa ihmisiä kuinka suuri joukko tahansa toimeenpanemaan murhaa, tuota maailman pahinta syntiä, nimittivätpä he itseään miten hyvänsä, — että murha on murha, ja että tuo synti tehtiin minun silmieni edessä. Ja minä läsnäolollani ja toimettomuudellani hyväksyin tämän synnin ja otin siihen osaa. Samoin nytkin, nähdessäni tuota nälkää, vilua ja kurjuutta, jota tuhannet ihmiset kärsivät, ymmärsin koko olennollani, että kymmenien tuhansien semmoisten ihmisten olemassa olo Moskovassa, samalla kuin minä ja muut syömme lintupaistia ja sampikalaa ja verhoamme hevosia veralla ja lattioita matoilla, — sanoivatpa kaikki maailman oppineet mitä hyvänsä. — on rikos, joka ei ole ainoastaan kerran tapahtunut, vaan yhä tapahtuu, ja että minä, ylellisyydessä eläjä, en ainoastaan sitä suvaitse, vaan suorastaan otan siihen osaa. Minusta oli eroitus näiden kahden vaikutelman välillä ainoastaan siinä, että edellisessä tapauksessa ainoa, mitä olisin saattanut tehdä, olisi ollut se, että olisin huutanut giljotiinin ääressä seisoville ja murhaa toimeenpaneville heidän tekevän syntiä, ja kaikin tavoin koettanut estää tuota tekoa. Mutta näin menetellessäni saatoin edeltäpäin tietää, ettei tämä minun tekoni estäisi murhaa tapahtumasta. Jälkimäisessä taas saatoin antaa ei ainoastaan varimakeaa ja mukanani olevat mitättömät rahat, vaan myöskin palttooni ja kaiken, mitä minulla oli kotona. Mutta minä en sitä tehnyt, jonka vuoksi tunsin silloin ja tunnen nyt, enkä lakkaa koskaan tuntemasta osallisuuttani yhä jatkuvaan rikokseen niin kauan, kuin minulla on liikaa ruokaa, silloin kuin toisella ei ole mitään, ja kaksi pukua, silloin kuin toisella ei ole yhtäkään.

III.

Samana iltana, kun olin palannut Ljapinin talosta, kerroin vaikutelmistani eräälle ystävälleni. Tämä ystävä — eräs kaupungin asukkaista — alkoi puhua minulle jonkinmoisella mielihyvällä, että se on aivan luonnollinen kaupunkilainen ilmiö, että minä vaan maalaisuuteni vuoksi näen siinä jotain erikoista, että se on aina niin ollut ja tulee olemaan, että niin täytyy olla ja että se on sivistyksen välttämätön ehto. Lontoossa on vielä pahempaa, ja ei siinä siis ole mitään pahaa, eikä siitä saa olla tyytymätön. Minä aloin väittää ystävääni vastaan, ja tein sen semmoisella kiihkolla ja vimmalla, että hänen vaimonsa tuli toisesta huoneesta kysymään, mitä oli tapahtunut. Minä olin, itsekään sitä huomaamatta, kyyneleet silmissä ja itku kurkussa huutanut ja huitonut käsilläni ystäväni edessä. Minä huusin: "niin ei saa elää, niin ei saa elää, ei saa!" Minua nolattiin tarpeettomasta kiivaudestani, sanottiin, etten voinut mistään levollisesti keskustella, että semmoinen kiivastuminen on epämiellyttävää, ja päälle päätteeksi todistettiin minulle, että semmoisten onnettomain ihmisten olemassa olo ei mitenkään voi antaa aihetta lähimmäisten elämän myrkyttämiseen.

Tunsin heidän olevan oikeassa ja vaikenin, mutta sydämmeni pohjassa tiesin, että minäkin olin oikeassa, enkä voinut rauhoittua.

Ennestäänkin jo minulle vieras ja outo kaupunkilaiselämä tuli minulle nyt siihen määrin inhoittavaksi, että kaikki ne ylellisen elämän ilot, jotka ennen olivat tuntuneet minusta iloilta, tulivat minulle piinaksi. Ja vaikka kuinka olisin koettanut löytää sydämmestäni edes jonkinlaista puolustusta elämällemme, en voinut hermostumatta nähdä en omaa, enkä toisten vierashuonetta, en siististi, herrasväen tapaan katettua pöytää, en komeita ajopelejä hyvin syötettyine kuskineen ja hevosineen, en loistavia kauppapuoteja, teattereita, enkä tanssiaisia. En voinut sen rinnalla olla näkemättä nälkäisiä, viluisia, sorretuita Ljapinin talon asukkaita. En voinut saada päästäni ajatusta, että nämä kaksi asiaa ovat yhteydessä toistensa kanssa, että toinen johtuu toisesta. Muistan, että siihen syyllisyyden tunteeseen, joka ensi hetkestä jäi minuun, pian yhtyi toinenkin, joka himmensi edellisen.

Kun puhuin Ljapinin talosta saamistani vaikutelmista läheisille ystävilleni ja tuttavilleni, sain kaikilta saman vastauksen, kuin ensimäiseltäkin ystävältäni, mutta sitä paitsi he ilmaisivat hyväksymisensä minun hyvyyteni ja tunteellisuuteni johdosta ja antoivat minun ymmärtää, että tuo näky oli niin erikoisesti minuun vaikuttanut ainoastaan senvuoksi, että minä, Leo Tolstoi, olen niin hyväsydämminen ihminen. Ja minä uskoin sen mielelläni. Ja ennenkuin ennätin ajatella pääni ympäri, oli minussa ensin tuntemani moitteen ja katumuksen tunteen sijassa jo tyytyväisyyden tunne oman hyvyyteni johdosta ja halu näyttää sitä ihmisille.

Kenties, sanoin itselleni, en todellakaan ole tähän syypää minä ylellisellä elämälläni, vaan elämän välttämättömät ehdot. Eihän minun elämäni muuttaminen voi korjata sitä pahaa, jonka olin nähnyt. Muuttamalla oman elämäni teen vaan itseni ja omaiseni onnettomiksi, mutta näkemäni onnettomuus jää entiselleen.

Ja senvuoksi ei minun tehtäväni ole oman elämäni muuttamisessa, niinkuin ensin oli minusta näyttänyt, vaan siinä, että koetan, sen verran kuin se on vallassani, parantaa niitten onnettomien tilaa, jotka olivat herättäneet sääliäni. Koko asia on siinä että minä olen hyväsydämminen, hyvä ihminen ja haluan tehdä hyvää lähimmäisilleni. Aloin miettiä suunnitelmaa hyväntekeväisyystoiminnalleni, jossa saatoin ilmaista koko hyvyyteni. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että jo miettiessäni tuota hyväntekeväisyystoimintaani sydämmessäni koko ajan tunsin, ettei se ollut sitä, mitä olisi pitänyt tehdä, mutta, niinkuin usein tapahtuu, järjen ja mielikuvituksen toiminta tukahuttivat minussa tuon omantunnon äänen. Tähän aikaan oli paraillaan toimitettavana yleinen väenlasku. Tämä tilaisuus näytti minusta keinolta sen hyväntekeväisyyden järjestämiseksi, jossa tahdoin osoittaa hyvyyteni. Minä tunsin monta Moskovassa olevaa hyväntekeväisyyslaitosta ja seuraa, mutta koko heidän toimintansa näytti minusta sekä väärään suuntaan johdetulta että mitättömältä verraten siihen, mitä itse aijoin tehdä. Keksin seuraavan tuuman: herättää rikkaissa ihmisissä myötätuntoisuutta kaupunkilaista köyhälistöä kohtaan, kerätä rahoja, saada kokoon ihmisiä, jotka haluavat edesauttaa asiata ja väenlaskun ohella käydä läpi kaikki köyhäin pesät, tulla yhteyteen onnettomien kanssa, päästä perille yksityiskohdista heidän hädässään ja auttaa heitä rahalla, työllä, lähettämällä heitä pois Moskovasta, sijoittamalla lapset kouluun ja vanhukset turvakoteihin ja köyhäintaloihin. Sitä paitsi ajattelin, että niistä ihmisistä, jotka ryhtyvät tähän toimeen, muodostuu pysyväinen seura, joka, jakaen keskenänsä Moskovan kaupunginosat, tulee valvomaan, ettei köyhyys ja kerjäläisyys pääse kehittymään, tulee aina, heti sen syntyessä, sitä ehkäisemään, tulee pitämään huolta kaupunkilaisköyhyyden hoidosta enemmän kuin sen parantamisesta. Minä kuvailin jo, että, puhumattakaan kerjäläisistä, puutteen alaisiakaan ei tule olemaan kaupungissa, ja että kaiken tuon saan aikaan minä, ja että me kaikki, rikkaat, tulemme sen jälkeen kaikessa rauhassa istumaan vierashuoneissamme, syömään päivällistämme viiden ruokalajin kanssa ja ajelemaan vaunuissamme teattereissa ja tanssiaisissa, häiriytymättä enää semmoisten näkyjen kautta, jommoinen minua kohtasi Ljapinin talolla.