Siitä ei ole kauan, vähää ennen Ranskan vallankumousta, kun Euroopassa oli vallalla vaatimus, että kaikilla työtä tekemättömillä ihmisillä täytyi olla hyvin määrätyt toimet, että he olisivat oikeutettuja käyttämään hyväkseen toisten työtä: heidän piti palvella kirkkoa, valtiota tai sotalaitosta. Valtiota palvelevat ihmiset hallitsivat kansaa, kirkkoa palvelevat opettivat sille jumalallisia totuuksia ja sotajoukossa palvelevat puolustivat sitä vihollisia vastaan.
Ainoastaan kolme säätyä — hallitseva sääty, pappis- ja sotilassääty — pitivät itseään oikeutettuina käyttämään hyväkseen työmiesten työtä ja saattoivat aina vedota kansalle tekemiinsä palveluksiin. Muut rikkaat ihmiset, joilla ei ollut tuota puolustusta, olivat halveksittuja ja, tuntien epäoikeutetun asemansa, häpesivät rikkauttansa ja joutilaisuuttansa.
Mutta sitten tuli aika, jolloin tämä rikkaitten ihmisten luokka, joka ei kuulunut ei papistoon, ei hallitukseen, eikä sotajoukkoon, noitten kolmen säädyn paheitten kautta lisääntyi ja tuli voimaksi. Sekin tarvitsi erikoisasemalleen puolustusta. Ja puolustus ilmaantuikin.
Ei kulunut sataakaan vuotta, ennenkuin kaikki nuo ihmiset, jotka eivät palvelleet valtiota eikä kirkkoa, eivätkä ottaneet minkäänlaista osaa niitten toimiin, saivat samallaiset oikeudet toisten työn hyväkseen käyttämiseen kuin entisetkin säädyt. Hereten häpeämästä rikkauttaan ja joutilaisuuttaan he alkoivat pitää asemaansa täysin oikeutettuna. Semmoisia ihmisiä on kasvanut meidän aikanamme suunnaton joukko, ja heidän lukumääränsä yhä enenee. Ja kummallisinta on se, että nämä uudet ihmiset, nuo, joitten työnteosta vapautumisen laillisuus aivan äskettäin vielä oli riidan alaisena, nyt katsovat yksin olevansa asemaansa täysin oikeutettuja ja ahdistavat entisiä säätyjä: kirkon, valtion ja sotajoukon palvelijoita pitäen heidän vapautumistaan työstä epäoikeutettuna ja heidän toimintaansa vahingollisena.
Ja vielä kummallisempaa on se, että entiset valtion, kirkon ja sotajoukon palvelijat eivät enää nojaudu Jumalan valintaan, eikä valtion filosoofiseen merkitykseen, vaan heittävät pois nuo tuet, jotka niin kauan ovat heitä kannattaneet, etsien niitä samoja tukia, joihin nojautuu nykyään vallalla oleva uusi sääty. Joskin valtion virkamies nykyään vielä joskus vanhasta tottumuksesta puolustaa asemaansa sillä, että hän on muka Jumalan määräämä, tai sillä, että valtio on persoonallisuuden kehittymismuoto, niin hän tekee sen senvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa ja itsekin silloin tuntee, ettei kukaan häntä usko. Hyvästi puolustautuakseen hänen täytyy nyt jumaluusopillisten ja filosoofisten tukien sijaan löytää uusia, tieteellisiä tukia. Täytyy esiintuoda kansallisuuksien tai elimellisen kehityksen periaate, täytyy hyvittää vallitsevaa säätyä, niinkuin keskiajalla piti hyvittää papistoa, niinkuin viime vuosisadan lopulla piti hyvittää filosoofeja (Friedrich, Katarina).
Joskin rikas mies nykyään vielä joskus, vanhasta tottumuksesta, puhuu Jumalan kaitselmuksesta, joka on asettanut hänet rikkaitten luokkaan, tai ylimyssäädyn merkityksestä valtion onnelle, niin hän tekee sen senvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa. Voidakseen hyvin puolustautua hänen täytyy vedota osanottoonsa sivistyksen edistämiseen kehittämällä tuotantokeinoja, huoistuttamalla tarve-esineitä ja aikaan saamalla kansainvälistä yhteyttä. Rikkaan ihmisen on sekä ajatuksissa että puheissa käytettävä tieteellistä kieltä, ja hänen täytyy nyt, niinkuin ennen papistolle, kantaa uhrinsa vallitsevalle säädylle. Hänen täytyy kustantaa aikakauslehtiä ja kirjoja, perustaa taidekokoelmia, soitannollisia seuroja, lasten tarhoja ynnä muita kouluja.
Johtavana säätynä on vallitsevan suunnan oppineitten ja taiteilijain sääty. He ovat täysin oikeutettuja vapautukseen työstä, ja heidän oikeutukseensa, niinkuin ennen jumaluusoppineitten, sittemmin filosoofien, perustuu nykyään kaikki oikeutus, ja hepä nyt jakelevat muille säädyille oikeutusvaltakirjoja.
Sääty, joka nykyään on täysin oikeutettu vapautukseen työstä, on tieteen ja etupäässä kokeellisen, positiivisen, kriitillisen ja evolutsionistisen tieteen harjoittajain ja samaan suuntaan toimivien taiteilijain sääty.
Joskin oppinut tai taiteilija vanhasta tottumuksesta puhuu vielä ennustamisesta, ilmestyksestä, niin hän tekee sen senvuoksi, ettei hän seuraa aikaansa, eikä hän sillä voi itseänsä puolustaa. Voidakseen seisoa vakavalla pohjalla hänen täytyy jotenkin sovelluttaa toimintansa kokeelliseen, positiiviseen tai kriitilliseen tieteeseen ja ottaa tämä tiede toimintansa perustaksi.
Silloin vasta hänen harjoittamansa tiede tai taide ovat todellisia ja hän seisoo horjumattomalla perustalla, eikä ole epäilystä hänen ihmiskunnan tuottamastaan hyödystä.