Otaksukaamme, että todellakin meidän aikakaudellamme tehty edistys on ihmeteltävä, hämmästyttävä, tavaton, otaksukaamme olevamme joitakin erikoisia onnenpoikia, elävämme jonakin erikoisena aikakautena. Mutta koettakaamme arvostella tätä edistystä ei itsetyytyväisyytemme, vaan sen periaatteen kannalta, jota puolustetaan tuon työnjaon aikaansaaman edistyksen perusteella, s.o. sillä tieteen harjoittajain kansan hyväksi tekemällä henkisellä työllä, jonka pitäisi oikeuttaa tieteen ja taiteen harjoittajain vapautumista työstä. Koko tuo edistys on ihmeteltävää, mutta jokin onneton, tieteen harjoittajainkin tunnustama sattumus on tehnyt, ettei se tähän asti ole parantanut vaan pikemmin pahentanut työmiehen tilaa.
Joskin työmies voipi nyt päästä jalan kulkemasta ja matkustaa rautatiellä, niin sen sijaan on tuo sama rautatie polttanut hänen metsänsä, vienyt häneltä leivän ja saattanut hänet orjuutta lähenevään asemaan — rautatien palvelukseen.
Joskin höyrykoneet ovat saaneet aikaan sen, että työmies voipi nyt ostaa huonoa karttuunia, niin sen sijaan ovat nuo koneet riistäneet häneltä kotona saatavan työansion ja saattaneet hänet täydelliseen orjuuden tilaan — tehtailijan palvelukseen.
Joskin on olemassa sähkölennätin, joka on hänelle tarjona, mutta jota hän varojen puutteessa ei voi hyväkseen käyttää, niin sen sijaan kapitalistit, tuota sähkölennätintä käyttäen, ostavat häneltä kaikki hänen tuotteensa, joilla on arvoa, huokeasta hinnasta, ennenkuin hän saa tietää tavaran todellisen hinnan.
Joskin on olemassa telefooneja ja teleskoopeja, runoja, romaaneja, teattereita, baletteja, symfonioja, oopperoita, taulunäyttelyjä y.m.s., niin ei työmiehen elämä siitä kaikesta ole parantunut, sillä kaikki tuo on saman onnettoman sattuman kautta hänelle saavuttamatonta.
Niin että yleensä, niinkuin tiedemiehetkin myöntävät, kaikki nuo tavattomat keksinnöt ja taiteen tuotteet eivät ainakaan tähän asti ole parantaneet työmiehen elämää, elleivät ole sitä huonontaneet.
Jos me siis tieteen ja taiteen saavuttaman edistyksen todellisuutta koskevaa kysymystä arvostellessamme itseihailun asemesta käytämme sitä mittakaavaa, jonka perusteella työnjakoa puolustetaan, — työkansan hyötyä, niin huomaamme, ettei meillä vielä ole vakavaa perustetta siihen itsetyytyväisyyteen, johon niin mielellämme antaudumme.
Talonpoika pääsee rautatiellä ajamaan, talonpoikaisvaimo ostaa karttuunia, tuvassa palaa päreen asemesta lamppu, talonpoika sytyttää piippunsa tulitikulla, — se on kaikki mukavaa, mutta millä perusteella voi sanoa, että rautatiet ja tehtaat ovat tuottaneet kansalle hyötyä?
Jos talonpoika ajaa rautatiellä ja ostaa lampun, karttuunia ja tulitikkuja, niin se tapahtuu ainoastaan senvuoksi, ettei voi sitä talonpojalta kieltää. Tiedämmehän me kaikki, ettei rautateitten ja tehtaitten rakentaminen koskaan ole tapahtunut kansan hyödyn tarkotuksessa, niin mitenkäs sitten saattaa satunnaisia mukavuuksia, joita työmies tulee käyttäneeksi hyväkseen, esiintuoda todistukseksi näitten laitosten hyödyllisyydestä kansalle.
Tiedämmehän kaikki, että, jos rautatietä ja tehtaita rakentavat insinöörit ja kapitalistit ovatkin ajatelleet työmiestä, he ovat sitä tehneet ainoastaan keksiäkseen keinon, miten paraiten voisivat puristaa hänestä viimeisenkin verenpisaran. Ja niinkuin näemme, on sekä meillä, Euroopassa että Amerikassa tarkotus täydellisesti saavutettu.