Käytävän päässä oleva ovi vei siihen huoneeseen, jossa laskijat olivat. Se oli emännän huone. Hänen hallussaan oli koko tämä numero, ja hän vuorostaan vuokrasi siitä huoneita toisille asukkaille ja yömajalaisille. Tässä hänen pikkuisessa huoneessaan pyhäinkuvan alla istui väenlaskua toimittava ylioppilas papereineen, aivan kuin tutkintotuomari kuulustellen erästä mieshenkilöä. Mies oli emännän ystävä, joka hänen puolestaan vastasi kysymyksiin. Siinä oli emäntäkin — vanha vaimo ja kaksi uteliasta asukasta. Minun tultua sisään tuli huone jo aivan täyteen. Tunkeuduin pöydän ääreen ja tervehdin ylioppilasta, joka sitten jatkoi kuulusteluaan. Mutta minä aloin tarkastella ja kuulustella kortteerin asukkaita omia tarkotuksiani varten.

Tuli selville, ettei tässä ensimmäisessä kortteerissa ollut yhtäkään semmoista ihmistä, jonka hyväksi olisin voinut hyväntekeväisyysintoani osoittaa. Emäntä, huolimatta kortteerin kurjuudesta, pienuudesta ja likaisuudesta, joka minua palatseissa asuvaa hämmästytti, eli kaupungin köyhiin asukkaihin verraten mukavasti ja minulle hyvin tunnettuun maalaisköyhyyteen verraten ylellisestikin. Hänellä oli untuvahöyheninen vuode, tikattu peite, teekyökki, turkki ja astiakaappi. Yhtä varakkaalta näytti emännän ystäväkin. Hänellä oli yksin kellokin perineen. Asukkaat olivat köyhempiä, mutta ei ollut yhtään semmoista, joka olisi kaivannut pikaista apua. Apua pyysivät vaatteita pesevä nainen, jonka mies oli jättänyt ja jolla oli lapsia, vanha leskieukko, jolla sanojensa mukaan ei ollut millä elää, ja virsujalkainen mies, joka sanoi, ettei ollut sinä päivänä mitään syönyt. Mutta kuulusteluista kävi selville, ettei kukaan näistä henkilöistä kärsinyt erityistä puutetta, ja että auttaakseen heitä olisi ollut lähemmin heihin tutustuttava.

Kun ehdotin miehensä hylkäämälle vaimolle, että sijoittaisin hänen lapsensa turvakotiin, joutui hän hämilleen, kiitti tarjouksesta, mutta nähtävästi ei sitä halunnut. Hän olisi mieluummin halunnut raha-apua. Vanhin tytär auttoi häntä pyykin pesussa ja keskimmäinen hoiti poikaa. Vanha mummo halusi hyvin päästä köyhäintaloon, mutta tarkasteltuani hänen kommakkoansa, huomasin, ettei hän ollut kovin köyhä. Hänellä oli pikkuinen kirstu täynnä tavaraa, teekannu, kaksi kuppia ja paperikoteloissa teetä ja sokeria. Hän kutoi sukkia ja käsineitä, saaden siitä palkkaa kuukausittain eräältä hyväntekijättäreltä. Mies taas nähtävästi oli vähemmän ruuan kuin humalan puutteessa, ja kaikki, mikä hänelle olisi annettu, olisi mennyt kapakkaan. Tässä kortteerissa ei siis ollut semmoisia, joita olisin luullut talon olevan täpötäynnään, semmoisia, jotka olisin voinut tehdä onnelliseksi antamalla heille rahaa. Nämä köyhät näyttivät minusta epäillyttäviltä. Kirjoitin muistiin mummon, vaimon lapsineen ja miehen, päättäen ottaa ne esille, pidettyäni ensin huolta niistä erityisen onnettomista, joita odotin tapaavani tässä talossa. Päätin, että meidän avustuksessamme piti olla järjestystä. Ensin autetaan kaikkein onnettomimpia, ja sitten vasta näitä. Mutta seuraavassa ja sitä seuraavissa kortteereissa oli asianlaita sama, kaikkialla oli semmoisia, jotka olivat ensin tarkemmin tutkittavat, ennenkuin niitä voi auttaa. Semmoisia onnettomia taas, joille ei tarvinnut muuta kuin antaa rahaa, että ne onnettomista muuttuisivat onnellisiksi, ei ollut. Niinkuin se minua hävettääkin, täytyy minun kuitenkin sanoa, että aloin tuntea pettymystä siitä, etten löytänyt näissä taloissa mitään sen tapaista, mitä olin odottanut. Olin odottanut löytäväni täällä joitakin erikoisia ihmisiä, vaan läpikäytyäni kaikki kortteerit, tulin siihen vakuutukseen, etteivät näitten talojen asukkaat ollenkaan olleet mitään erikoisia ihmisiä, vaan aivan samallaisia kuin nekin, joitten joukossa itse elin. Aivan niin kuin meidän, oli heidänkin joukossaan enemmän tai vähemmän hyviä, enemmän tai vähemmän huonoja, enemmän tai vähemmän onnellisia ja enemmän tai vähemmän onnettomia. Onnettomat olivat aivan samallaisia onnettomia, kuin meidänkin joukossamme olevat onnettomat, joitten onnettomuus ei riippunut ulkonaisista olosuhteista, vaan heistä itsestään, ja jota ei voinut auttaa jollakin paperilapulla.

VI.

Näitten talojen asukkaat ovat alhaisinta kaupunkilaisväestöä, jota Moskovassa luultavasti on yli 100 tuhatta. Tässä talossa on edustajia tämän väestön kaikista eri kerroksista. Täällä on pikkuliikkeitten omistajia, suutareita, harjantekijöitä, puuseppiä, sorvareita, räätäleitä, seppiä, täällä on ajureita, parisniekkoja, kaupustelijoita, pesijättäriä, koronkiskureita, päivätyöläisiä ja semmoisia, joilla ei ole mitään varsinaista tointa; täällä on myös kerjäläisiä ja katunaisia.

Täällä on paljon niitä samoja ihmisiä, joita näin Ljapinin talon ovella, mutta täällä ne ovat hajallaan työkansan keskellä. Ja sitä paitsi Ljapinin talon asukkaat minä näin heidän onnettomimpana aikanansa, silloin kun kaikki on syötynä ja juotuna, ja he viluisina, nälkäisinä ja ravintoloista pois ajettuina odottavat, kuin taivaan mannaa, pääsyä maksuttomaan yömajaan ja sieltä haluttuun vankilaan, toimitettavaksi kotiseudulleen, jota vastoin täällä näin näitä ihmisiä työläisten joukossa, joita oli enemmistö ja siihen aikaan, kun he jollakin keinoin olivat saaneet ansaituksi 3 tai 5 kopekkaa yösijaa varten sekä välistä ruplan ruokaa ja juomaa varten.

Ja niin oudolta kuin se kuuluukin, en ainoastaan ollut tuntematta täällä mitään sen tapaista tunnetta, kuin Ljapinin talolla, vaan päinvastoin ensi kierrosta tehdessämme sekä minä että ylioppilaat tunsimme miltei miellyttävän tunteen. Mutta miksi sanon miltei miellyttävän? Se ei ole totta. Tunne, jonka oleskelu näitten ihmisten kanssa herätti, niin kummalta kuin se kuuluukin, oli suorastaan hyvinkin miellyttävä.

Ensimäinen havainto oli se, että suurin osa täällä asuvista oli työläisiä ja hyvin hyviä ihmisiä.

Enemmistön tapasimme työtä tekemässä, pesijättäret pesupunkkiensa, puusepät höyläpenkkiensä ääressä, suutarit tuoleillaan. Ahtaat huoneet olivat täynnä väkeä ja työ sujui tarmokkaasti ja iloisesti. Tuntui työmiehen hien haju ja suutarin luona nahkan, puusepän luona höylänlastujen haju, kuului usein laulua ja näkyi paljastettuja, jänteviä käsivarsia, jotka nopeasti ja taitavasti tekivät totutuita liikkeitä. Meitä vastaanotettiin kaikkialla iloisesti ja ystävällisesti. Tuskin missään tunkeutumisemme näitten ihmisten kotielämään herätti sitä oman arvonsa tuntoa ja nojaamisen halua, jonka väenlaskijain ilmaantutuminen useimmiten saa aikaan varakkaitten ihmisten kortteereissa. Päinvastoin kaikkiin meidän kysymyksiimme vastattiin niinkuin pitikin. Meidän kysymyksemme antoivat aihetta leikinlaskuun vaan sen johdosta, ketkä ovat laskuun otettavat ja miten, kuka on kahdeksi, ja ketkä kaksi yhdeksi luettava j.n.e.

Usein tapasimme heidät päivällistä syömässä tai teetä juomassa ja meidän tervehdykseemme vastattiin joka kerta hyvin kohteliaasti: "olkaa hyvä", vieläpä väistyttiin syrjään ja annettiin tilaa. Semmoisen köyhäinpesän sijaan, jossa väestö alituiseen vaihtuu, löysimme tässä talossa monta kortteeria, joissa oli pysyviä asukkaita. Eräs puuseppä työmiehineen ja suutari kisällineen olivat asuneet jo kymmenen vuotta. Suutarilla oli hyvin likaista ja ahdasta, mutta työväki oli työtä tehdessään hyvin hyvällä tuulella. Minä yritin puhua erään työmiehen kanssa, tahtoen saada selvää hänen köyhyydestään ja velkaantumisestaan isännälle, mutta tämä ei minua ymmärtänyt ja puhui isännästään ja elämästään mitä parasta.