Käydä läpi arvoasteet elääkseen ajan kuluksi ja saadakseen avonaisen valtakirjan rahain nostamiseen, samalla kun talonpojat, joilla koneitten keksittyä ei ole mitään vaikeuksia, hoitavat kaikki asiat, — se on täydellinen määritelmä meidän piirimme ihmisten mielettömästä uskosta.

Kun me kysymme: mitä meidän on tekeminen? — niin emmehän me oikeastaan mitään kysy, vaan ainoastaan väitämme, vaikka emme niin avomielisesti kuin hänen ylhäisyytensä sotaruhtinas Blohin, ettemme tahdo mitään tehdä.

Se, joka tulee järkiinsä, ei voi sitä kysyä, sillä yhdeltä puolen kaikki, mitä hän käyttää hyväkseen, on tehty ja tehdään ihmiskäsillä, ja, toiselta puolen, niin pian kuin terve ihminen on herännyt ja syönyt, syntyy hänessä heti tarve työntekoon sekä jaloilla, käsillä että aivoilla. Löytääkseen työtä ja sitä tehdäkseen, ei hän tarvitse muuta kuin olla pidättäytymättä. Ainoastaan se, joka pitää työtä häpeällisenä, niinkuin se rouvasihminen, joka pyytää vierastaan olemaan vaivaamatta itseään oven avaamisella ja odottamaan, kunnes palvelija tulee avaamaan, ainoastaan se voi kysyä, mitä on tekeminen. Kysymys ei ole työn löytämisestä — työtä on enemmän kuin kylläksi, vaan kysymys on siitä, että on totuttava pois siitä rikollisesta elämänkäsityksestä, että ihminen syö ja makaa omaksi huvikseen, ja omaksuttava se yksinkertainen ja oikea katsantotapa, jossa kasvaa ja elää työmies, että ihminen ennen; kaikkea on kone, joka viritetään ruualla, että sen vuoksi on häpeällistä ja väärin syödä tekemättä työtä, että syöminen ilman työntekoa on mitä vaarallisin, tulipaloon verrattava tila. Kun vaan on tuo tietoisuus, niin työtäkään ei ole puuttuva, ja työ on oleva aina iloista ja hengen ja ruumiin vaatimuksia; tyydyttävää. Ajattelin asiaa näin: jokaisen ihmisen päivä jakaantuu itse ateriain kautta neljään osaan, eli rupeamaan, niinkuin talonpojat sanovat: 1) aika ennen aamiaista, 2) aamiaisesta päivälliseen, 3) päivällisestä väliateriaan ja 4) väliateriasta illalliseen. Ihmisen toiminta jakaantuu neljään lajiin: 1) jänterevoiman toiminta — työ käsillä, jaloilla, hartioilla, raskas työ, josta hikoo; 2) sormien ja kämmenen toiminta, jossa tulee kysymykseen käsityöammatin näppäryys; 3) järjen ja mielikuvituksen toiminta; 4) toiminta yhteyden ylläpitämisessä toisten ihmisten kanssa. Ja sen hyvän, mikä ihmisellä on käytettävänään, voipi niinikään jakaa neljään lajiin. Joka ihminen käyttää hyväkseen ensiksikin raskaan työn tuotteita: viljaa, karjaa, rakennuksia, kaivoja, j.n.e., toiseksi käsityön tuotteita: vaatteita, jalkineita, huonekaluja j.n.e., kolmanneksi henkisen toiminnan tuotteita: tieteitä, taiteita, ja neljänneksi yhteyttä ihmisten kesken: seurustelua j.n.e. Ja minusta näytti olevan parasta järjestää päivän toimet niin, että harjoittaisi kaikkia neljää ihmisen toimintakykyä ja tuottaisi kaikkia neljää lajia tuotteita, niin että rupeamat olisivat määrätyt: ensimäinen raskaaseen työhön, toinen henkiseen, kolmas käsityöhön ja neljäs seurusteluun ihmisten kanssa. Hyvä on jos siten voi järjestää työnsä, mutta jos ei voi, niin on ainakin tärkeätä, että on tietoisuus työn velvollisuudesta, velvollisuudesta käyttää työhön joka rupeamaa.

Minä huomasin, että silloin vasta lakkaa se väärä työnjako, joka on olemassa meidän yhteiskunnassamme, ja pääsee vallalle se oikea työnjako, joka ei häiritse ihmisen onnea.

Minä, esimerkiksi, olin koko elämänikäni harjoittanut henkistä työtä. Minä olin jakanut työn siten, että pidin kirjoittamista, s.o. henkistä työtä, erikoistoimenani ja muut toimet jätin toisten tehtäviksi. Mutta tämä järjestys, joka näytti henkiselle työlle kaikkein edullisimmalta, olikin juuri sille työlle epäedullinen. Koko elämänaikani minä kirjoitin, ja nukkumisen ja virkistyshetket järjestin tämän erikoistyöni mukaan, enkä mitään muuta työtä tehnyt.

Siitä seurasi ensiksikin se, että havaintojeni ja tietojeni piiri supistui, että minulla usein ei ollut tutkimisen esinettä ja että usein, aikoessani kuvata ihmisten elämää, huomasin tietämättömyyteni, ollen pakoitettu ottamaan oppia, kyselemään toisilta semmoista, mikä jokaiselle ihmiselle, joka ei harjoittanut erikoistyötä, oli tunnettua. Toiseksi, vaikka minä kirjoitin, ei minulla ollut mitään sisällistä tarvetta kirjoittaa, eikä kukaan tahtonut minun kirjoituksiani, s.o. minun ajatuksiani, vaan tarvittiin ainoastaan minun nimeäni aikakauskirjojen menestymistä varten. Minä koetin puristaa itsestäni, minkä voin. Toisinaan en mitään saanut puristetuksi, toisinaan taas jotain hyvin kehnoa, joka ei minua tyydyttänyt, ja tunsin ikävää. Usein meni päiviä ja viikkoja niin, että minä söin, join, makasin, mitään tekemättä, tai tein semmoista, mikä ei ollut kellekään tarpeen, s.o. tein mitä selvintä ja pahinta rikosta, jommoista niin harvoin, tuskin milloinkaan tekee työmiesluokan ihminen. Mutta nyt, kun olin tullut huomaamaan ruumiillisen työn, sekä karkean että käsityön, välttämättömyyden, oli aivan toisin: aikani kului, joskin vaatimattomassa, mutta varmasti hyödyllisessä, hauskassa ja opettavassa työskentelyssä. Ja senvuoksi en jättänyt tätä epäilemättömän hyödyllistä ja iloista työtä ryhtyäkseni erikoistyöhöni muulloin, kuin tuntiessani sisällistä tarvetta ja nähdessäni, että minun kirjailijatyötäni suoranaisesti kaivattiin. Ja tämäpä yksin olikin erikoistyöni hyvyyden ja siis myös hyödyllisyyden ja hauskuuden ehtona.

Niinmuodoin niitten ruumiillisten töitten tekeminen, jotka olivat välttämättömiä minulle, niinkuin jokaiselle ihmiselle, ei ainoastaan ollut häiritsemättä minun erikoistoimintaani, vaan oli tämän toiminnan hyvyyden, hyödyllisyyden ja hauskuuden ehtona.

Lintu on niin rakennettu, että sen täytyy välttämättömästi lentää, kävellä, nokkia, ja kun se tätä kaikkea tekee, on se tyydytetty, onnellinen, sanalla sanoen se on silloin lintu. Aivan samoin on ihminen ainoastaan silloin tyydytetty, ainoastaan silloin ihminen, kun hän kävelee, liikuttelee, nostelee, työskentelee sormillaan, silmillään, korvillaan, kielellään, aivoillaan.

Ihminen, joka on ymmärtänyt kutsumuksensa työhön, on luonnollisesti pyrkivä siihen työn muutokseen, joka on hänelle luontainen hänen ulkonaisten ja sisällisten tarpeittensa tyydyttämisessä, ja muuttaa tämän järjestyksen ainoastaan siinä tapauksessa, että tuntee itsessään vastustamattoman kutsumuksen johonkin erityiseen työhön ja tätä työtä häneltä vaativat toiset ihmiset.

Työn ominaisuus on semmoinen, että kaikkien ihmisen tarpeitten tyydyttäminen vaatii juuri sitä työn eri lajien vuorottelua, joka tekee työn hauskaksi, eikä raskaaksi. Ainoastaan väärä usko siihen, että työ on kirous, saattoi viedä ihmiset siihen vapautumiseen eräänlaisesta työstä, s.o. toisen työn anastamiseen, jota he nimittävät työnjaoksi.