Matrjona. Kas sitä! Minua ei totellut, vaan kun vaimonsa pyysi, niin oli paikalla valmis lähtemään. (Matrjona ja Anisja poistuvat.) Tule jo sitte!
Nikita. Tulen paikalla. Menkää! Minä tulen heti perästä ja siunaan… (Naiset seisattuvat.) Menkää! Minä tulen perästä… Menkäähän. (Naiset menevät.)
Nikita. (Katsoo miettien heidän jälkeensä.)
X KOHTAUS.
Nikita yksin, sitte Mitritsh.
Nikita. (Istuutuu ja riisuu jalkineensa.) Johan nyt menin! E-hei! Etsikää eikö orressa riipu. Laitan silmukan, hyppään siihen ja etsikää sitte. Tuossa sattuvat ohjaksetkin hyväksi onneksi olemaan. (Miettii.) Muut surut kyllä saisi haihtumaan, vaan tämä se on täällä sydämmessä, ja sitä ei saa sieltä millään pois. (Katsahtaa taloon päin.) Taitaa taaskin tulla. (Matkii Anisjaa.) "Niin hyvin on kaikki, niin hyvin! Ja makaisinpa tuossa kanssasi!" Hyi, senkin ilettävä ryötys! No, se! Halaile minua sitte, kun hirrestä Otatte alas. Loppu kuin loppu. (Tarttuu nuoraan ja vetää sitä.)
Mitritsh. (Nousee ylös päihtyneenä eikä päästä nuoraa käsistään.) En anna. En anna kellekään. Minä tuon itse. Minä tuon itse oljet, sanoinhan minä. Nikita! Sinäkö se olet?! (Nauraa.) Kas, pirua! Olkiako sinä tulit hakemaan.
Nikita. Anna nuora tänne!
Mitritsh. Eläs, odotahan! Miehet laittoivat minun hakemaan. Ja minä tuon… (Nousee jaloilleen, alkaa kerätä olkia, horjahtaa, pääsee pystyyn, vaan kaatuu lopulta kuitenkin.) Se vei voiton. Voittipas!…
Nikita. Anna pois ohjakset.