Nikita. Mitä asiaa?
Matrjona. Sitä, mitenkä sinun on maailmassa elettävä?
Nikita. Kuinka niin maailmassa elettävä? Niinkuin muut ihmiset elävät, niin minäkin.
Matrjona. Ukko, näet, varmaan kuolee tänään?
Nikita. Jos kuolee, niin taivas hänen sielunsa korjatkoon. Mitäs minulla on sen kanssa tekemistä?
Matrjona. (Katselee puhuessaan koko ajan rappusille.) Voi, poikaseni! Elossa elävän mieli. Ja siinä sitä, kultaseni, paljon ymmärrystä tarvitaan. Vai kuinka luulet? Sinun asioitasi olen joka paikassa juossut, koivet kuiviksi olen juossut sinun hyväksesi puuhaten. Ja muistakin sitte, ettet minua unhota.
Nikita. Mitä sitte olet puuhannut?
Matrjona. Sinun asiatasi, sinun kohtaloasi. Ja ell’ei puuhaa, niin ei siitä mitään lähde. Tunnethan Ivan Moiseitshin? Hänenkin luonaan kävin. Poikkesin tässä tuonnoin hänen luokseen, näetsen, ja yhden asian selvitin; siinä istuessa se tuli puheeksi. Mitenkäs, kysyin minä, Ivan Moiseitsh se semmoinen asia olisi selvitettävä. Jos, esimerkiksi, sanoin, leskimies ottaa ja naipi toisen kerran ja, esimerkiksi, ei ole muita lapsia, kuin tytär kummastakin naimisesta. Jos nyt, minä sanoin, se mies kuolee, niin voipiko, minä sanoin, sen lesken kanssa talosille taas ruveta toinen mies? Voipiko, minä kysyin, se mies naittaa tyttäret ja itse jäädä talonomistajaksi? Voipi, sanoi hän, vaan siinä pitää olla paljon kykyä; rahalla, sanoo, sen asian voi kyllä sovittaa, vaan rahatta, sanoo, ei ole yrittelemistäkään.
Nikita. (Nauraa.) Vielä häntä puhuu: rahaa sitä heille antaa pitää. Rahaa kaikki tarvitsevat.
Matrjona. Minä, kultaseni, siinä ilmaisinkin hänelle kaikki. Ensi työkseen, sanoi hän, pitää poikasi kirjoittautua sen kylän kirjoihin, vaan siihen pitää olla rahaa, jotta ukkoja juottaa. Ne, näetsen, panevat nimen kirjaan. Kaikki, sanoo, pitää osata tehdä. Katsohan tänne (Ottaa nenäliinastaan paperin); tässä se jo paperinkin kirjoitti. Luehan, sinähän osaat. (Nikita lukee, Matrjona kuuntelee.)