— Ettekö tunne abotti Moriota? Hän on sangen merkillinen henkilö...
— Tunnen toki, olen kuullut hänen suunnitelmistaan ikuisen rauhan toteuttamiseksi, ja onhan se sangen mieltäkiinnittävää, mutta tuskinpa mahdollista...
— Luuletteko? ... sanoi Anna Pavlovna, jotain sanoakseen ja voidakseen jälleen ryhtyä emännän tehtäviin. Mutta Pierre teki toisen tyhmyyden. Ensin hän poistui tädin luota, kuulematta tämän juttuja, nyt hän puheillaan pidätteli emäntää, jolla oli muita toimia. Hän alkoi, pää kumarassa ja suuret jalat harillaan, selittää Anna Pavlovnalle, miksi hän piti abotin suunnitelmia houreina.
— Keskustelkaamme tästä joskus, — sanoi Anna Pavlovna, hymyillen.
Ja päästyään erilleen nuoresta miehestä, joka ei tunne seuratapoja, hän ryhtyi taas emännän tehtäviin ja jatkoi kuuntelemistaan ja tähystelemistään, valmiina auttamaan siellä, missä keskustelu alkoi heiketä. Kuten kehruutehtaan isäntä, sijoitettuaan työmiehet kunkin paikalleen, käyskentelee tehtaassaan ja huomatessaan jonkun värttinän seisahtuneen tai oudosti ääntelevän, narisevan tai liian äänekkäästi hyrisevän, heti kiirehtää apuun, vaimentaa tai lisää sen vauhtia; samoin Anna Pavlovnakin, käyskennellessään vierashuoneessaan, pysähtyi jonkun seuran luo, missä keskustelu oli vaiennut tai missä liian paljon puheltiin, ja yhdellä sanallaan tai jonkun henkilön siirrolla sai keskustelukoneen tasaiseen, säädylliseen käyntiin. Mutta Pierren suhteen näkyi hän yhä olevan erittäin huolissaan. Huolestuneena tarkasteli hän, kun Pierre lähestyi Mortemartin piiriä tai kun hän poistui seuran luo, missä Abotti puhui. Pierre, joka oli kasvatettu ulkomailla, oli nyt ensimäisen kerran venäläisessä illanvietossa. Hän tiesi, että koko Pietarin älystö oli tänne kokoontunut, ja siksipä hänen silmänsä harhailivat, kuten lasten lelukaupassa. Hän pelkäsi koko ajan, että viisaat puheet, joita nyt voisi kuulla, menevät hänen korvainsa ohi. Katsellessaan saapuneiden vieraiden varmoja ja kauniita kasvonpiirteitä, hän yhä odotti kuulevansa jotain erityisen viisasta. Viimein hän meni Morion luo. Keskustelu tuntui hänestä mieltäkiinnittävältä, ja hän pysähtyi, odotellen tilaisuutta ajatustensa lausumiseen, joka on niin mieluista nuorukaisille.
III.
Anna Pavlovnan illanvietto oli käynnissä. Värttinät surisivat tasaisesti ja taukoamatta joka puolella. Seura oli hajaantunut kolmeen piiriin, jollemme ota huomioon tätiä, joka istui syrjässä erään vanhahkon naishenkilön kanssa, joka itkettyneine laihoine kasvoineen näytti olevan jotenkin vieras tässä loistavassa seurassa. Eräässä piirissä, jossa enimmäkseen oli miehiä, oli sieluna abotti; toisessa, nuorten, kaunotar-ruhtinatar Helena, ruhtinas Vasilin tytär ja sievä, punaposkinen, ikäänsä nähden liian lihava pikku ruhtinatar Bolkonski. Kolmannessa — Mortemart ja Anna Pavlovna.
Vikomtti oli siro nuori mies, jolla oli pehmeät piirteet ja liikkeet ja joka nähtävästi piti itseään kuuluisuutena, mutta kun oli saanut hyvän kasvatuksen, niin oli vaatimattomasti jättäytynyt sen seuran käytettäväksi, missä kulloinkin liikkui. Anna Pavlovna kestitsi vieraitaan hänellä. Samoin kuin kunnollinen hovimestari tarjoaa meille jonain ylenluonnollisen maukkaana herkkuna lihapalan, jota emme söisi, jos näkisimme sen rähjäisessä keittiössä; samoin Anna Pavlovna tänä iltana tarjosi vierailleen jonain ylenluonnollisena hienoutena, ensin vikomttia, sitten abottia. Mortemartin piirissä alettiin heti puhua Enghienin herttuan murhasta. Vikomtti väitti Enghienin herttuan sortuneen jaloutensa tähden, ja että oli olemassa erityisiä syitä Bonaparten kiukkuun.
— Ah, niin, Contez nous cela, vicomte,[1] — sanoi Anna Pavlovna, ja hän oli haltioissaan, ajatellessaan miten à la Louis XV kuuluikaan lauseparsi: contez nous cela, vicomte.