Ruhtinas Andrei oli niitä harvoja esikunta-upseereja, joiden päähuomio oli kiintynyt sota-asioiden yleiseen menoon. Nähtyään Mackin ja kuultuaan hänen häviönsä yksityisseikat, hän käsitti, että puolet sotaretkestä oli menetetty, hän käsitti täydessä alastomuudessaan venäläisten joukkojen vaaranalaisen aseman ja elävästi kuvastuivat hänelle armeijan tulevaisuus ja oma osansa sen vastaisissa vaiheissa. Tahtomattaankin valtasi hänet kuohahtavan iloinen tunnelma, kun hän ajatteli pöyhkeilevän Itävallan häpeätä ja sitä seikkaa, että hän jo kenties viikon kuluttua näkisi venäläisten ja ranskalaisten ottelevan, jotka eivät sitten Suvorovin aikojen olleet voimiaan mitelleet, ja että hän itsekin olisi mukana tässä kamppailussa. Mutta hän pelkäsi Bonaparten neroa, joka voisi murtaa venäläisten huiman rohkeuden, ja eipä hän sen ohella oikein voinut toivoa sankarilleen häpeää.
Tällaisten ajatusten kiihdyttämänä lähti ruhtinas Andrei huoneeseensa kirjoittamaan isälleen jokapäiväistä kirjettään. Käytävässä hän tapasi huonekumppalinsa Nesvitskin ja pilkkakirveen, Scherkovin; tavallisuuden mukaan nauraa hohottivat nämä jollekin.
— Miksi olet niin synkkä? — kysyi Nesvitski, huomattuaan ruhtinas Andrein kalpeat kasvot ja hehkuvat silmät.
— Ei ole syytä iloon, — vastasi Bolkonski.
Samaan aikaan kun ruhtinas Andrei kohtasi Nesvitskin ja Scherkovin, tulivat käytävän toisessa päässä heitä kohden itävaltalainen kenraali Strauch, jonka toimena Kutusovin esikunnassa oli venäläisen armeijan muonitus, ja hovisotaneuvoston jäsen, joka oli saapunut Braunauhun edellisenä päivänä. Leveässä käytävässä olisivat kenraalit huoletta voineet sivuuttaa upseerit; mutta Scherkof alkoi sysiä Nesvitskiä ja hoputti hätääntyneenä:
— Tulevat! ... tulevat! väistykää, tietä! olkaa hyvät, tietä!
Kenraalit menivät vaatimattomasti upseerien ohi, ja selvästi huomasi, että he tahtoivat välttää rasittavia kunnianosoituksia. Yhtäkkiä ilmestyi Scherkovin kasvoille tyhmän iloinen hymy, jota hän muka ei näyttänyt voivan pidättää.
— Teidän ylhäisyytenne, — sanoi hän saksankielellä, vetäytyi suoraksi ja kääntyi itävaltalaiseen kenraaliin. — Onnittelen kunnioittavasti.
Hän kumarsi syvään ja alkoi kömpelösti harailla vuoroon kummallakin jalallaan, aivan kuin lapset tanssimaan opetellessaan.
Hovisotaneuvoston jäsen katsahti häneen ankarasti; mutta huomattuaan, miten totiselta näytti tuo tyhmä hymyilevä naama, hän ei voinut olla hetkistä sitä tarkkaamatta. Hän siristi silmiään, osoittaen täten, että kuuntelee.