— Miksi pysähdytään? Järjestystä ei vain ole! — puhuivat sotilaat. — Mihin tunkeilet? Hirtehinen? Ei ole vitkastelemisen aika. Sitten vasta kuuma tulee, kun vihollinen sillan sytyttää. Katsohan, tuolla likistävät upseeriakin, — kuului eri haaroilta sotilaiden ääniä. Sotilaat vilkuilivat toisiinsa ja kaikki pakkautuivat sillan suuta kohti.
— Katsahdettuaan taas virtaan kuuli Nesvritski outoa ääntä: jokin valtavan suuri esine lähestyi nopeasti ja pulskahti veteen.
— Katsos mihin mäjäyttää! — sanoi totisena Nesvitskin vieressä seisova sotilas, katsahtaen ääntä kohti.
— Kiirehtimään hoputtaa, — sanoi toinen sotilas hätäisesti.
Joukot lähtivät taas liikkeelle. Nesvitski käsitti, että jokeen oli pudonnut tykinluoti.
— Hei, kasakka, tuo hevonen! — hän huusi. — No, pojat! väistykää! väistykää hieman! tietä!
Vaivoin hän pääsi hevosensa luo. Huutaen, kirkuen hän lähti eteenpäin. Sotilaat likistyivät yhteen antaakseen hänelle tietä, mutta heidät tungettiin takaisin, ja Nesvitskin tila kävi entistään tukalammaksi. Hänen jalkansa jäi kaidepuun ja hevosen väliin, eivätkä lähimmät sotilaat sille mitään taitaneet, sillä heitä tungettiin yhä voimakkaammin ja voimakkaammin.
— Nesvitski! Nesvitski! Senkin turvakko! — kuului samassa käheä ääni huutavan hänen takanaan.
Nesvitski katsahti taakseen ja näki noin viidentoista askeleen päässä punanaamaisen Vaska Denisovin, joka lakki takaraivalla ja husaariturkki reimasti hartioilla lehottaen koetti tunkeutua elävänä ainejoukkona liikehtivän jalkaväen lävitse.
— Käske niiden hirtehisten, paholaisten, antaa tietä, — hän huusi. Hän oli nähtävästi vimmoissaan, hänen sysimustat silmäteränsä kiiluivat ja kierivät tulehtuneissa valkuaisissa, ja hän huitoi huotrassa olevalla miekalla, pidellen sitä pienessä, paljaassa kädessään, joka oli yhtä punainen kuin hänen naamansakin.