Raivattuaan tien Denisof pysäytti hevosensa sillan korvalle. Huolettomasti pidätellen toisten hevosten luo rimpuilevaa, tepastelevaa orittaan hän katseli lähestyvää eskadroonaansa. Sillan palkit alkoivat jymistä, aivan kuin niitä pitkin olisi laukannut joukko hevosia, ja nelimiehisissä riveissä, upseerit etunenässä, solui eskadroona sillalle, läheten vähitellen ratsumestariaan.
Pysäytetyt jalkamiehet tunkeilivat yhteen sulloutuneina porosella sillalla ja katselivat ryhdikkäästi ohi kulkevia, siistejä, keikarimaisia husaareja omituisen pahan suovasti ja vierovan pilkallisesti, joka on niin tavallista eri aselajeihin kuuluvain sotilaiden tavatessa toisensa.
— Komeita poikia! Vaikka heti paraatiin!
— Liekkö heistäkin hyötyä! Silmän ruoaksi ovat tuodut! — puhui toinen.
— Jalkaväki, älkää pölyyttäkö! — virnisteli husaari, jonka temmeltävä hevonen räiski poroa erään jalkamiehen kasvoille.
— Annahan sinunkin laahustaa pari päivää rensseli selässä, niin luulenpa, että nauharimpeesi roikkuvat, — puheli jalkamies, pyyhkien hihallaan poroa kasvoistaan; — mutta ethän olekkaan mies, lintunen, mikä lienetkin!
— Mutta sinutpa, Sikin, pitäisi nostaa satulaan; olisitpa soma, — virnisteli korpraali laihalle, raskaan rensselin käyristämälle sotilas pahaselle.
— Pistä seiväs koipiesi väliin, siinä on sinulle kyllin hevosta, — vastasi husaari.