— En ole teille "herraseni", herra esikunta-upseeri, ettekä ole minulle sanonut, että silta oli sytytettävä! Tunnen palveluksen ja olen tottunut tarkalleen noudattamaan käskyjä. Sanoitte, että silta on sytytettävä, mutta ken sen sytyttäisi, sitä en voinut tietää, en, kautta pyhän hengen...
— Siinäpä ollaan, näin se aina käy, — sanoi Nesvitski, heiluttaen kädellään. — Miten olet sinä täällä? kysyi hän Scherkovilta.
— Samalla asialla kuin sinäkin. Mutta oletpa märkä kuin koira, annahan kun sinua hieman puserran.
— Te sanoitte, herra esikunta-upseeri, — jatkoi eversti kiukkuisena...
— Eversti, — keskeytti hänet seurue-upseeri, — on kiirehdittävä, muuten siirtää vihollinen tykkinsä raehaulien kantamille.
Eversti ei vastannut, katsahtihan vain seurue-upseeriin, sitten paksuun esikunta-upseeriin, sitten Scherkoviin, ja sitten hän yrmisti kulmansa.
— Sytytän sillan, — sanoi hän juhlallisesti, aivan kuin olisi tahtonut ilmaista, että hän kaikista ikävyyksistä huolimatta täyttää tehtävänsä.
Hän kannusti pitkillä, jäntevillä jaloillaan ratsuaan, aivan kuin tämä olisi ollut kaikkeen vikapää, ja ratsasti toisen eskadroonan luo, missä Rostof palveli, ja komensi eskadroonan takaisin sillalle.
"Arvasinhan", ajatteli Rostof: "hän tahtoo koetella minua!" Hänen sydämensä kouristui, ja veri tulvi kasvoihin. "Katsokoon, olenko pelkuri!" hän ajatteli.
Taas ilmestyi sotilaiden iloisille kasvoille tuo samainen vakava ilme, jonka huomasi niillä, heidän seisoessaan tykkitulessa. Rostof ei irroittanut silmiään vihamiehestään, rykmentinpäälliköstä, toivoen tämän katseesta saavansa vakuutta arveluilleen; mutta eversti ei edes vilkaissut häneen, katselihan vain, kuten ainakin rintamassa, ankaran ja juhlallisen näköisenä suoraan eteensä. Komentohuuto kajahti.