— Hyviä! Eteenpäin, — huusi ruhtinas Andrei ajurille, ja hevoset lähtivät laukkaamaan.
Oli jo aivan pimeä, kun ruhtinas Andrei saapui Brünniin ja huomasi ympärillään suuria taloja, valaistuja kauppapuoteja, katulyhtyjä ja upeita ajoneuvoja. Hän huomasi yhtäkkiä olevansa suurkaupungin vilkkaassa hyörinässä, joka aina niin kiehtovasti vetää puoleensa sotilasta leiri-elämän jälkeen. Huolimatta huimasta ajosta ja unettomasta yöstä tunsi ruhtinas Andrei, hovia lähestyessään, olevansa reippaampi kuin edellisenä päivänä. Hänen silmänsä loistivat sentään aivan kuin kuumetautisen, ja aatos liiteli sanomattoman nopeasti ja selvästi. Elävästi kuvastuivat hänen mieleensä taas taistelun yksityiskohdat, eivät enää hämärinä, epämääräisinä, vaan hiuskarvalleen tarkkoina, aivan kuin valettuina, ja mielikuvituksissaan hän esitti niitä keisari Fransille. Selvinä olivat hänellä satunnaiset kysymyksetkin, joita hänelle mahdollisesti tehdään, ja vastaukset samoin. Hän luuli, että hänet heti paikalla esitettäisiin keisarille. Mutta kun hän oli saapunut hovin pääkäytävän edustalle, juoksi hänen luokseen virkamies, joka, saatuaan tietää, että hän oli viestintuoja, johdatti hänet toisen käytävän edustalle.
— Käytävästä oikealle; siellä, Euer Hochgeboren,[60] tapaatte päivystävän sivuis-adjutantin, — sanoi virkamies. — Hän johtaa teidät sotaministerin luo.
Päivystävä sivuis-adjutantti pyysi häntä odottamaan hetkisen ja meni sotaministerin luo. Viiden minutin kuluttua adjutantti palasi ja, kumartaen erityisen kohteliaasti, hän käski ruhtinas Andrein astumaan edellään ja johdatti hänet käytävää pitkin sotaministerin työhuoneeseen. Näytti siltä aivan kuin sivuisadjutantti ylettömällä kohteliaisuudellaan olisi tahtonut pidätellä venäläistä adjutanttia heittäytymästä liian tuttavalliseksi. Ruhtinas Andrein iloinen mieliala vaimeni tuntuvasti, kun hän lähestyi sotaministerin työhuoneen ovea. Hän tunsi itsensä loukatuksi, ja hänen huomaamattaan muuttui tämä tunne samalla hetkellä halveksumisen tunteeksi, jolla tosin ei ollut minkäänlaista perustetta. Mutta hänen sukevan ovela järkensä löysi pian syyn, joka aiheutti hänet halveksimaan sekä adjutanttia että sotaministeriä. "Heistä varmaankin", hän ajatteli, "tuntuu sangen helpolta voiton saanti, koska he itse eivät ole ruutia haistelleet!" Hän siristeli halveksivasti silmiään ja astui erityisen raukeasti sotaministerin työhuoneeseen. Tämä omituinen halveksimisen tunne yhä vain vahveni, kun hän näki sotaministerin, joka istui suuren työpöydän vieressä eikä pariin minuuttiin ollut huomaavinaankaan huoneeseen tulijaa. Kahden vahakynttilän välistä näkyi sotaministerin kalju pää, jossa ainoastaan ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän luki kyyryissään jotain papereita, vedellen silloin tällöin lyijykynällä niihin merkkejä. Hän jatkoi lukemistaan eikä nostanut edes päätään, kun ovi avautui ja alkoi kuulua askelia.
— Ottakaa tämä ja viekää, — sanoi sotaministeri adjutantilleen, ojentaen hänelle papereita, mutta vieläkään hän ei ollut huomaavinaankaan viestintuojaa.
Ruhtinas Andreista tuntui aivan kuin olisi sotaministeri vähimmin maailmassa välittänyt Kutusovin armeijan liikkeistä, tai aivan kuin hän ainakin tahtoisi viestintuojalle sitä uskotella. "Mutta minusta on aivan yhdentekevää", hän ajatteli. Sotaministeri siirsi syrjään muut paperit, sovitellen niitä päällitysten, ja kohotti päänsä. Hänellä oli viisaan ja luontehikkaan näköiset piirteet. Mutta hänen kääntyessään ruhtinas Andreihin, muuttui hänen viisas ja päättäväinen ilmeensä, nähtävästi tottumuksesta ja tahallisesti: hänen kasvoilleen ilmestyi tyhmä, teeskennelty hymy, joka ei edes taitanut peittää alkuperäänsä. Tällainen hymy on ominainen ihmisille, jotka ovat tottuneet alituiseen kuuntelemaan anojien pyyntöjä ja esityksiä.
— Sotamarski Kutusoviltako? — hän kysyi. — Toivon teidän tuovan hyviä uutisia? Onko ollut ottelu Mortierien kanssa? Voittoko? Onpa jo aikakin!
Hän otti ruhtinas Andreilta nimelleen osoitetun kirjelmän ja alkoi lukea sitä surullisen näköisenä.
— Ah, Jumalani! Jumalani! Schmidt! — huudahti hän saksaksi. — Minkälainen onnettomuus, minkälainen onnettomuus!
Silmäiltyään kiireesti kirjelmän hän asetti sen pöydälle ja katsahti ruhtinas Andreihin, ja näytti kuin olisi hän jotain miettinyt.