Ranskalaiset olivat jo aivan lähellä; ruhtinas Andrei, joka kulki Bagrationin rinnalla, eroitti jo selvästi ranskalaisten hihnat ja punaiset olkalaput, vieläpä heidän kasvonsakin (erittäin pisti hänen silmiinsä vanha, vääräsäärinen ranskalainen upseeri, joka säärykset jaloissa vaivoin kompuroi alas rinnettä). Ruhtinas Bagration ei toistanut käskyään, vaan astui yhä vaiti ollen rivien edessä. Yhtäkkiä kuului ranskalaisten riveistä laukaus, toinen, kolmas ... ja savu peitti heidän hajalliset rivinsä. Koko osasto alkoi ampua. Muutamia venäläisiä kaatui, muiden muassa pyöreäkasvoinen kapteeni, joka astui niin hartaana ja iloisena kenraalin ohi. Mutta samassa kun kuului ensimäinen laukaus, Bagration katsoi taakseen ja kirkasi; "Hurraa!"
"Hurraa-aa-aa!" kiersi pitkin venäläisten linjaa, ja iloisina, elostuneina lähtivät sotilaat järjestymättömissä joukoissa kilvan juoksemaan alas rinnettä hajaantuneiden ranskalaisten jälkiin.
XIX.
Kuudennen jääkärirykmentin hyökkäys teki oikean sivustan peräytymisen mahdolliseksi. Unhoitetun Tushinin patterin toiminta pidätti ranskalaisten liikkeitä. Schöngrabenin kylässä roihui tulipalo, joka tuulen voimasta sai ybä uhkaavamman luonteen. Ranskalaiset alkoivat sammuttaa tulta, ja sillä aikaa saattoivat venäläiset peräytyä. Keskusta vetäytyi rotkon yli, kiirehtien ja meluten; kuitenkaan eivät osastot sekaantuneet toisiinsa. Mutta vasen sivusta, jonka muodostivat Asovin ja Podolin jalkaväkirykmentit ja Pavlogradin husaarit, joutui epäjärjestykseen. Sen kimppuun oli hyökännyt Lannesin johtama ylivoimainen ranskalainen osasto ja uhkasi kierroksella. Bagration oli lähettänyt sinne Scherkovin viemään peräytymis- käskyä.
Reippaana kannusti Scherkof ratsunsa lentoon, tehden kunniaa vielä ajaessaankin. Mutta tuskin oli hän painautunut taipaleelle, kun jo voimansa pettivät. Hänet valtasi voittamaton pelko, hän ei uskaltanut antautua vaaran alaiseksi.
Saavuttuaan vasemmalle sivustalle hän vältteli niitä paikkoja, mistä kuului ampumista, ja etsiskeli päälliköitä sieltä, mistä niitä oli mahdoton löytää, ja sentähden hän ei voinutkaan toimittaa perille Bagrationin käskyä.
Vasemman sivustan päällikkönä oli iän perustalla sen rykmentin päällikkö, jonka Kutusof tarkasti Braunaun luona, ja jossa Dolohof palveli sotamiehenä. Äärimmäisen vasemman sivustan päälliköksi oli taas määrätty Pavlogradin rykmentin päällikkö, jonka husaareissa Rostof palveli. Eripuraisuus oli tästä seurauksena. Päälliköt olivat pahoissa väleissä, ja samaan aikaan, kun oikealla sivustalla taistelu jo oli täydessä käynnissä, ja ranskalaiset alkoivat edetä, päälliköt yhä vain neuvottelivat. Ja näiden heidän neuvottelujensa pääasiallisimpana tarkoituksena oli toistensa loukkaaminen. Rykmentit taas, sekä husaarit että jalkaväki, eivät olleet lainkaan valmistautuneet alkavaan taisteluun. Kukaan ei odottanut taistelua, sotilaat ja päälliköt puuhailivat rauhallisina arkiaskareissaan: ratsuväki syötti hevosiaan, jalkaväki keräili puita.
— Hänhän on virka-arvoltaan minua ylempi, — puhui husaari-eversti kiukusta punastuneena saapuneelle adjutantille, — tehköön siis, miten haluaa. Minä en voi uhrata husaarejani. Torvensoittaja! Puhalla peräytymään!
Mutta aika kiiti. Oikealla sivustalla ja keskustassa jyskyivät tykit ja paukkuivat pyssyt, Lannesin ranskalaisia ilmestyi jo myllyn padon seutuville, ja he järjestyivät ketjuun venäläisten puolelle uomaa, noin parin pyssynluodin kantamille. Jalkojaan vävähytellen astui jalkaväen kenraali ratsunsa luo, nousi sen selkään, oikasihe suoraksi ja lähti ajamaan husaari-everstin luo. Kohdatessaan toisensa kumarsivat rykmentinpäälliköt kohteliaasti, mutta sydämiin oli kätkettynä katkera viha.