— Mitä haluatte, teidän jalosukuisuutenne? — kysyi hänen vieressään seisova ali-upseeri, kuullessaan päällikkönsä höpisevän jotain itsekseen.
— En mitään, kranaatti... — vastasi Tushin.
"No entäs meidän Matvjevna", puheli Tushin itsekseen. Laidimmainen, vanhamallinen tykki oli hänen mielikuvituksissaan Matvjevna. Tykkiensä ääressä hääriviä ranskalaisia piti hän muurahaisina. Kaunis, juoppolalli sotilas, toisen tykin numero 1, oli hänen maailmassaan setä; useimmin kuin muita tarkasteli Tushin setää, ja jokainen hänen liikkeensä sai hänet riemastumaan. Kunnaan alta kuuluvaa pyssynpauketta, joka milloin yltyi, milloin hiljeni, hän piti jonkun hengityksenä. Tarkkaavana kuunteli hän tätä, milloin kiihtyvää, milloin heikkenevää hengitystä.
— Jopa taas alkoi hengittää, jopa taas hengittää, — puheli hän itsekseen.
Itseään piti hän mahdottoman kookkaana, voimakkaana miehenä, joka molemmin käsin sinkauttelee tykinluoteja ranskalaisten joukkoon.
— No, Matvjevna, muori kulta, älä hellitä! — puhui Tushin, poistuessaan laidimmaisen tykin luota, kun hän ylhäältä kuuli oudon, vieraan äänen huutavan.
— Kapteeni Tushin! Kapteeni!
Tushin vilkasi pelästyneenä sivulleen. Hän huomasi esikunta-upseerin, joka Grundissa oli karkoittanut hänet muonakauppiaan majasta. Hengästyneenä huusi esikunta-upseeri.
— Mitä ajattelette, oletteko menettänyt järkenne? Kahdesti on teille annettu peräytymiskäsky, mutta te yhä...
"Minkätähden he nyt minua?" ... ajatteli Tushin, katsellen kauhuissaan päällikköään.