Seuraavana päivänä ranskalaiset eivät uudistaneet hyökkäystään, ja Bagrationin osaston tähteet yhtyivät Kutusovin armeijaan.
[KOLMAS OSA.]
I.
Ruhtinas Vasililla ei ollut tapana edeltäpäin mietiskellä suunnitelmiaan, eikä hän suinkaan aikonut tehdä ihmisille pahaa, saavuttaakseen itselleen hyötyä. Hän oli ainoastaan suuren maailman mies, jolle onni oli ollut myötäinen, ja tästä onnestaan oli hän tehnyt tottumuksen. Hänen suunnitelmansa ja aikeensa muodostuivat aina olosuhteiden ja tuttavuuksien mukaan, eikä hän itsekkään aina ollut niistä täysin selvillä, mutta siitä huolimatta ne muodostivat koko hänen elämänsä sisällyksen. Ja tällaisia suunnitelmia ja aikeita oli hänellä aina — ei joitakuita, vaan kymmenittäin samalla erää, joista toiset vasta häämöittivät epämääräisinä, toiset paraillaan toteutuivat, ja muutamat taas raukesivat tuloksitta. Hän ei ajatellut itsekseen esimerkiksi näin: "Tuo mies on nyt vallassa, minun on päästävä hänen ystävyyteensä ja suosioonsa ja hänen avullaan hankittava itselleni tämä tai tuo etu". Eikä hän näinkään ajatellut: "Nyt on Pierre rikas, minun on houkuteltava hänet naimaan tyttäreni ja täten hankittava itselleni nuo tarvitsemani 40,000 ruplaa". Mutta kun hän tapasi mahtimiehen, heti kuiskasi vaisto hänelle: "tuosta miehestä saattaa olla hyötyä", ja ruhtinas Vasili tutustui häneen; heti ensi tilassa hän valmistuksitta, noin vain vaiston ohjaamana, alkoi mahtimiestä imarrella, tekeytyi tuttavalliseksi ja puhui asioista, joista oli puhuttava.
Moskovassa oli Pierre ruhtinas Vasilin vallassa, joka hommasi hänet hoviin kamarijunkkariksi, mikä toimi siihen aikaan oli valtioneuvoksen arvon veroinen, ja hoputti häntä mukanaan matkustamaan Pietariin ja ehdotti, että nuorimies asettuisi asumaan hänen taloonsa. Aivan kuin hajamielisenä, mutta silti asiastaan varmana ruhtinas Vasili teki kaikkensa saadakseen tyttärensä Pierren vaimoksi. Jos ruhtinas Vasili olisi toiminut edeltäpäin laadittujen suunnitelmain mukaan, niin ei hän mitenkään olisi saattanut olla niin luonnollinen ja tuttavallisen yksinkertainen seurustellessaan alempainsa ja ylempäinsä kanssa. Jokin veti häntä aina itseään mahtavampain ja rikkaampain ihmisten puoleen, ja luonto oli lahjoittanut hänelle erinomaisen taidon huomaamaan, milloin voi ja pitää hyötyä ihmisistä.
Pierre, josta odottamatta oli tullut pohatta ja kreivi Besuhof, ja joka vielä äsken oli niin yksinäinen ja huoleton, tunsi nyt olevansa niin ihmisten ympäröimä ja työn rasittama, että hän ainoastaan vuoteessa saattoi olla yksinään. Hänen täytyi allekirjoittaa papereita, joiden sisällöstä hänellä ei ollut täyttä selvää, käydä virastoissa, kysellä ylihoitajalta yhtä ja toista, käydä Moskovan lähistöllä olevalla maatilallaan ja vastaanottaa paljon henkilöitä, jotka ennen eivät halunneet edes tietää hänen olemassaolostaan, vaan jotka nyt olisivat närkästyneet ja loukkaantuneet, jollei hän olisi tahtonut heitä tavata. Kaikki nämä erilaiset henkilöt: liikemiehet, sukulaiset, tuttavat, kaikki olivat he yhtä hyvänsuopia ja kohteliaita nuorelle perijälle; kaikki he nähtävästi olivat aivan vakuutettuja Pierren ylevistä ominaisuuksista. Alituiseen kuuli hän sanottavan: "teidän tavattomasta hyvänsuopeudestanne", tai "teidän jalolla sydämmellänne", tai "olette itse niin puhdas, kreivi..." tai "jos hän olisi niin viisas kuin te", y.m.s., niin että hän todellakin alkoi uskoa tavattomaan hyvyyteensä ja tavattomaan viisauteensa. Eikä se kummakaan ollut, sillä aina oli hän sydämensä syvyydessä tuntenut olevansa sangen hyvä ja viisas. Vieläpä nekin henkilöt, jotka ennen olivat olleet hänelle ilkeitä ja suoraan osoittaneet vihamielisyyttään, muuttuivat häntä kohtaan helliksi ja rakastaviksi. Niinpä vanhin ruhtinattaristakin, jolla oli pitkä selkä ja sileät hiukset kuin nukella, ja joka aina oli ollut niin vihamielinen häntä kohtaan, tuli hautajaisten jälkeen hänen huoneeseensa. Silmät maahan luotuina ja punastuen valitteli ruhtinatar, että he aina olivat ymmärtäneet toisiaan väärin ja ettei hän nyt tunne voivansa muuta vaatia kuin kenties sen, että hänen tämän kauhean iskun jälkeen sallitaan muutamaksi viikoksi jäädä taloon, jota niin rakastaa ja jossa niin suunnattomasti on uhrannut. Hän ei voinut hillitä itseään, vaan tyrskähti itkuun. Heltyneenä tämän kuvamaisen ruhtinattaren äkillisestä muuttumisesta Pierre tarttui hänen käteensä ja pyyteli anteeksi, itsekkään tietämättä mitä. Tämän jälkeen ruhtinatar alkoi kutoa Pierrelle juovikasta vyötä ja muuttui häntä kohtaan sangen ystävälliseksi.
— Tee tämä hänen hyväkseen, rakkaani; kärsihän hän sentään niin paljon vainajan tähden, — puhui ruhtinas Vasili, ojentaessaan jotain paperia Pierren allekirjoitettavaksi. Paperi koski vanhinta ruhtinatarta.
Ruhtinas Vasili oli päättänyt, että tämä luu, kolmenkymmenentuhannen ruplan vekseli, oli heitettävä ruhtinatar rukalle, jottei tämän päähän pistäisi lörpötellä hänen osallisuudestaan mosaikki-salkun juttuun. Pierre hyväksyi vekselin, ja siitä lähtien kävi ruhtinatar entistään rakastettavammaksi. Nuoremmat sisaretkin muuttuivat ystävällisiksi, erittäinkin nuorin, sievähkö luomihuuli kiusasi Pierreä hymyllään ja epäröivillä katseillaan.