— Hän on nousukas, sanokaa mitä sanotte, — virkkoi ruhtinas Hippolyt.
Pierre ei tietänyt kenelle vastaisi, hän katsahti vieraisiin, ja hänen kasvonsa sulautuivat hymyilyyn. Hän ei hymyillyt kuten muut ihmiset, jotka vakavinakin saattavat hymyillä. Päinvastoin. Kun hän alkoi hymyillä, katosi hänen kasvoiltaan äkkiä, silmänräpäyksessä vakava ja vieläpä jonkunverran synkkäkin ilme, ja sijaan tuli lapsellisen hyvänsävyinen ja hieman tyhmähkö ilme, joka teki hänet aivan kuin anteeksi pyytävän näköiseksi.
Vikomtti, joka näki hänet ensi kerran, huomasi, ettei tämä Jakobini ollutkaan niin kauhea kuin sanoista olisi luullut. Kaikki vaikenivat.
— Mahdotonta on hänen vastata kaikille yhtaikaa, — sanoi ruhtinas Andrei. — Sitäpaitsi on valtiomiehen toimintaa arvosteltaessa eroitettavat toisistaan yksilön, sotapäällikön ja keisarin teot. Minusta ainakin näyttää siltä.
— Niin, niin, tietysti, — tarttui Pierre puheeseen, riemuissaan saamastaan avusta.
— Täytyy tunnustaa, että Napolean ihmisenä oli suuri Arcolen sillalla ja Jaffan sairaalassa, missä hän kätteli ruttoisia, mutta ... mutta onhan tekoja, joita on vaikea puolustaa.
Ruhtinas Andrei, joka nähtävästi tahtoi lieventää Pierren puheiden ikävää vaikutusta, nousi lähteäkseen ja antoi merkin vaimolleen.
Yhtäkkiä nousi ruhtinas Hippolyt nojatuolistaan ja viittoen käsillään, hän pyysi vieraita istumaan hetkeksi.
— Olen tänään kuullut, — hän alkoi, — erinomaisen huvittavan jutun Moskovasta; tahdon sen teille kertoa. Te, vikomtti, suonette anteeksi, että kerron venäjäksi, sillä juttu muuten menettäisi suolansa.
Ja hän alkoi kertoa venäjäksi, mutta äänsi tätä kieltä aivan kuin ranskalainen, joka vuoden verran on oleskellut Venäjällä. Vieraat pysähtyivät: niin innostuneesti ja varmasti oli hän vaatinut juttuaan kuuntelemaan.