— Mutta miksi sinua hävettää?
— Muuten vaan, en itsekkään tiedä. Tuntuu niin kummalta, hävettää.
— Mutta minäpä tiedän, miksi häntä hävettää, — sanoi Petja, jota harmitti Natashan äskeinen huomautus: — siksi, että hän on ollut rakastunut tuohon paksuun silmälasipäähän (näin nimitti Petja kaimaansa, vasta leivottua kreivi Besuhovia); nyt on hän rakastunut tuohon laulajaan (Petja tarkoitti italialaista, Natashan laulunopettajaa); siinä syy, miksi häntä hävettää.
— Petja, olet tyhmä, — sanoi Natasha.
— En tyhmempi kuin sinäkään, muoriseni, — sanoi yhdeksän vuotias Petja mahtavasti kuin vanha prikatieeri.
Anna Mihailovnah viittaukset puolisten aikana olivat saattaneet kreivittären jotain aavistamaan. Hän vetäytyi huoneeseensa, istuutui nojatuoliin ja katseli hartaana nuuskarasiansa kanteen maalattua poikansa pienoismuotokuvaa. Hänen silmissään kiilui kyyneliä.
Varpaillaan astuen, kirje kädessä, läheni Anna Mihailovna kreivittären huoneen ovea.
— Älkää tulko, sanoi hän vanhalle kreiville, joka hiipi hänen jälissään: — sitten myöhemmin. — Sitten pujahti hän huoneeseen ja sulki oven.
Kreivi likisti korvansa avaimen reikään ja alkoi kuunnella.
Ensin kuuli hän hiljaisen rauhallisia ääniä, sitten puhui Anna Mihailovna kauvan yksinään, sitten kuului huudahdus, sitten syntyi äänettömyys, sitten alkoi taas kaksi ääntä iloisesti lepertää, sitten kuului askelia, ja Anna Mihailovna avasi oven. Anna Mihailovnan kasvoilla oli ylpeä, ilme aivan kuin kirurgilla, joka vaikean leikkauksen tehtyään vie yleisön työtään ihailemaan.