— Olinpa tietenkin, — vastasi Rostof ilkeästi, aivan kuin hän vastauksellaan olisi tahtonut loukata adjutanttia.
Bolkonski käsitti husaarin aikomuksen, ja se tuntui hänestä huvittavalta. Hän hymähti pilkallisesti.
— Niin! Paljon kertoellaan nykyään tästä taistelusta!
— Niin, kertoellaan, — lausui Rostof kovalla äänellä, heittäen raivokkaita silmäyksiä milloin Borikseen, milloin Bolkonskiin, — niin; paljon kertoellaan, mutta meidän kertomukset, niiden kertomukset, jotka ovat olleet vihollisen tulen alaisina, ovat toista kuin niiden esikuntakeikarien, jotka saavat palkinnoita tyhjän edestä.
— Joihin arvelette minunkin kuuluvan? — lausui Bolkonski, hymyillen erityisen rauhallisesti ja herttaisesti.
Rostovin sielussa syttyi kummallinen kiukun ja kunnioituksen sekainen tunne tämän henkilön rauhallisuuden johdosta.
— En puhu teistä, — hän sanoi, — en teitä tunne, enkä, totta puhuen, halua tutustuakkaan teihin. Puhun esikuntalaisista yleensä.
— Mutta kuulkaahan, mitä teille sanon, — keskeytti ruhtinas Andrei hänet tavattoman rauhallisena. — Tahdotte minua loukata, ja myönnän, että se käy sangen helposti, jollette kyllin kunnioita itseänne; mutta myöntänette, että aika ja paikka ovat huonosti valitut. Näinä päivinä joudumme kaikki suureen, vakavaan kaksintaisteluun, ja sitä paitsi on Drubetskoi, joka sanoo olevansa teidän vanha ystävänne, aivan viaton siihen, etteivät minun kasvoni satu teitä miellyttämään. Muuten, — sanoi hän, nousten seisomaan, — tiedätte nimeni ja tiedätte myös, mistä minut löytää; mutta älkää unohtako, — hän lisäsi, — etten pidä itseäni enkä teitä loukattuna, ja vanhempana miehenä neuvon teitä jättämään asian silleen. Siis perjantaina katselmuksen päätyttyä odotan teitä, Drubetskoi; näkemiin saakka! — huusi ruhtinas Andrei, kumarsi huoneessa olijoille ja poistui.
Rostoville kävi selväksi, mitä hänen olisi pitänyt vastata vasta sitten, kun ruhtinas Andrei jo oli poistunut. Ja tämä häntä vasta oikein harmitti. Hän käski heti tuomaan hevosensa, heitti hillitysti Borikselle hyvästit ja lähti ratsastamaan omaan leiriinsä. Koko matkan kiusasi häntä kysymys: lähteäkkö huomenna pääkortteeriin ja vaatia tuo pöyhkeilevä adjutantti kaksintaisteluun, vai jättääkkö asia silleen? Toisinaan hän kiukkuisena ajatteli, miten suloista olisi katsella tuota pelokasta, mitätöntä, heikkorakenteista, ylpeätä adjutanttia kaksintaistelussa, toisinaan hän kummakseen tunsi, ettei hän ketään tuntemistaan ihmisistä niin mielellään tahtoisi ystäväkseen kuin tämän vihaamansa adjutantti sirpaleen.