— Eläköön! Eläköön! Eläköön! — raikui kaikkialta, ja rykmentti toisensa jälkeen tervehti keisariaan kenraalimarssilla; sitten "Eläköön!" ... kenraalimarssi ja taas "Eläköön!" ja yhä "Eläköön!!" Yhä yltyi ja vahveni huuto ja soitto, sulautuen lopulta korvia huumaavaksi humuksi.
Liikkumattomina ja mykkinä odotellessaan keisarin saapumista näyttivät rykmentit hengettömältä ainejoukolta; mutta heti kun keisari saapui jonkun rykmentin kohdalle, syntyi eloa ja ääntä, ja tuhannet äänet yhtyivät jo tarkastettujen rykmenttien huutoon ja kirkunaan. Näiden huumaavain äänten raikuessa, suunnattomien joukko-osastojen keskessä, jotka säännöllisissä nelikulmioissa seisoivat liikkumattomina kuin kivipatsaat, ratsastivat seurueeseen kuuluvat sadat upseerit. Huolettoman vapaina istuivat he ratsuillaan muodostaen sopusuhtaisen joukkion, jonka etupäässä ratsasti — kaksi keisaria. Näihin oli koko tämän suunnattoman sotajoukon pidätetyn intohimoinen huomio keskittynyt.
Erittäinkin tähyiltiin kaunista, nuoria Aleksanteria, joka hevoskaartin virkapuvussa, kolmikulmainen hattu päässä, miellyttävillä kasvoillaan ja soinnukkaalla, penseällä äänellään oli yleisen ihailun esineenä.
Rostof seisoi lähellä torvensoittajia ja tunsi tarkkanäköisillä silmillään jo kaukaa keisarin, seuraten sitten yhä hänen lähenemistään. Kun keisari oli saapunut noin 20 askeleen päähän Nikolaista, ja tämä selvästi, pienimpiäkin yksityisseikkoja myöten eroitti keisarinsa kauniit, nuorteat, onnelliset kasvot, täytti hänet sellainen hellyyden ja riemun tunne, jommoista hän ei vielä ennen koskaan ollut tuntenut. Kaikki näytti hänestä keisarissa hurmaavalta — jokainen piirre, jokainen liike.
Keisari pysähtyi Pavlogradin rykmentin kohdalle, sanoi jotain ranskaksi Itävallan keisarille ja hymähti.
Nähtyään tämän hymyn alkoi Rostovkin hymyillä ja hän tunsi, miten hänen rakkautensa keisariin yhä vaan kasvoi. Hän tahtoi jollakin tavalla ilmaista tätä rakkauttaan. Mutta hän tiesi, että se oli mahdotonta, ja hän oli pyrskähtää itkuun. Keisari kutsui rykmentinpäällikön luokseen ja sanoi hänelle muutaman sanan.
"Jumalani, mitenkähän minun kävisi, jos keisari puhuttelisi minua!" ajatteli Rostof, "varmaankin pakahtuisin onnesta."
Keisari puhui upseereillekin:
— Hyvät herrat, (Rostovista tuntui kuin tulisivat sanat taivaasta) kiitän sydämestäni kaikkia.
Miten onnellinen olisikaan Rostof ollut, jos olisi saanut kuolla keisarinsa puolesta.