Ruhtinas Andrei kohautti vain harteitaan Pierren lapsellisille puheille. Hän ilmaisi kasvojensa eleillä, ettei tällaisiin tyhmyyksiin voi vastata; mutta vaikeapa olikin todella muuta vastata tähän naiviin kysymykseen.
— Jospa ihmiset sotisivat ainoastaan omasta vakaumuksestaan, niin ei olisi sotia olemassakaan, — hän sanoi.
— Se olisi verratonta, — Pierre sanoi.
Ruhtinas Andrei hymähti.
— Kenties olisi se verratonta, mutta sellaista aikaa ei koskaan tule olemaan...
— Mutta miksi lähdette te sotaan? — kysyi Pierre.
— Miksi? en tiedä. On välttämätöntä. Sitäpaitsi menen... — Hän vaikeni. — Menen siksi, että elämäni täällä ei minua tyydytä!
VII.
Viereisestä huoneesta kuului naisen puvun kahinaa. Ruhtinas Andrei vavahti, aivan kuin olisi havahtunut, ja hänen kasvoilleen välähti sama ilme kuin niillä oli ollut Anna Pavlovnan vierashuoneessa. Pierre pudotti jalkansa sohvalta. Ruhtinatar astui työhuoneeseen. Hänellä oli yllään jo kotoinen arkipuku, mutta se oli yhtä hieno ja sievä kuin vieraspukunsakin. Ruhtinas Andrei nousi ja asetti hänelle kohteliaasti nojatuolin.