— Yhdellä henkäyksellä, muuten on veto menetetty, — huusi neljäs.
— Jaakko, tuo pullo, Jaakko! huuteli itse isäntä, pitkä kaunis mies. Hän seisoi joukon keskellä. Hän oli heittänyt takin yltään, ja hänellä oli nyt ainoastaan ohut paita, jonka rinta rehotti avollaan. Seis, hyvät herrat. Tuossapas hän on, Petrusha, rakas ystäväni, — hän puheli huomattuaan Pierren.
Akkunan luota huudettiin Pierrelle: "tule tänne — erota veto!" Tämä ääni, joka kuulosti selvältä, pisti erityisesti Pierren korviin tässä humalaisten rähinässä. Huutaja oli lyhyläntä Semjonovin kaartin upseeri, jolla oli kirkkaat vaaleansiniset silmät. Hänen nimensä oli Dolohof. Hän oli tunnettu peluri ja tappelija ja Anatolin asuintoveri. Pierre hymyili ja katseli iloisena ympärilleen.
— En lainkaan ymmärrä. Mikä on kyseessä?
— Odottakaahan, hän on aivan selvä. Antakaa pullo, — sanoi Anatol ja otettuaan pöydältä lasin hän astui Pierren luo.
— Ennen kaikkea juo.
Pierre tyhjensi lasin lasilta katsellen kulmainsa alta humalaisia vieraita, jotka taas olivat kokoontuneet akkunan luo, ja kuunteli heidän puheitaan. Anatol täytteli hänen lasiaan ja kertoi, etlä Dolohof on lyönyt vedon englantilaisen meriupseerin Steevensin kanssa siitä että juo pullon rommia istuen jalat riipuksissa kolmannen kerroksen akkunalaudalla.
— No, juohan loppuun! — sanoi Anatol ojentaen Pierrelle viimeistä lasia, — muuten en päästä!
— En juo, en tahdo, — sanoi Pierre, töytäsi Anatolin syrjään ja meni akkunan luo.
Dolohof piti englantilaista kädestä ja lausui selvästi ja täsmällisesti vedon ehdot, vilkaisten sitä tehdessään etenkin Anatoliin ja Pierreen.