Kaikki vaikenivat.
— Veto on (hän puhui ranskaa, jotta englantilainen ymmärtäisi, mutta tämä ranska ei ollut suinkaan kehutlavaa). Veto on viisikymmentä imperiaalia, tahdotteko kohottaa sadaksi? — lisäsi hän englantilaiseen kääntyen.
— En, olkoon viisikymmentä, — vastasi englantilainen.
— Hyvä, viisikymmentä imperiaalia on veto — minä juon pullon rommia yhteen henkäykseen istuen tuossa akkunavietteellä (hän kumartui ja osoitti viettävää seinän ulkonemaa) enkä pidä mistään kiinni... Niinkö?
— Sangen hyvä, — sanoi englantilainen.
Anatol kääntyi englantilaiseen, tarttui hänen hännystakkinsa nappiin ja katsellen häntä korkeudestaan (englantilainen oli lyhytkasvuinen) toisti hänelle englanniksi vedon ehdot.
— Odottakaahan! Dolohof huusi, lyöden pullolla akkunaan, jotta häntä kuunneltaisi. — Odota, Kuragin; kuulkaa. Jos joku tekee saman, maksan minä sata imperiaalia. Ymmärrättekö?
Englantilainen nyökäytti päällään, mutta vaikea oli päättää, suostuiko hän tähän uuteen vetoon tai ilmoittiko hän vain ymmärtäneensä Dolohovin sanat. Anatol yhä vain riippui englantilaisen napissa, ja vaikka tämä alati nyökkäämällä ilmoitti kaikki ymmärtäneensä, niin käänsi hän kuitenkin Dolohovin sanat englanniksi. Nuori hinterä poikanen, henkivartiahusaari, joka illan kuluessa oli hävinnyt aimo summan, hypähti akkunalle ja kurottautui katsomaan alas.
— Uu! ... uu! ... uu! ... huudahti hän katsellessaan katukivitystä.
— Pysy alallasi! — huusi Dolohof ja kiskasi upseerin akkunalta. Kannuksiinsa takertuen tämä lensi akkunalta ja kuukahti kompuroiden huoneeseen.