— Verratonta! Reima poika! Sepä veto! Hiis teidät vieköön kokonaan! — huudettiin eri suunnilta.
Englantilainen otti kukkaronsa ja luki rahat. Dolohof yrmisti kulmiaan ja oli vaiti. Pierre hyppäsi akkunalle.
— Hyvät herrat! Ken lyö kanssani veikan? Teen saman tempun, — hän huusi. En kaipaa veikkaakaan. Käskekää tuomaan pullo. Teen ... käskekää tuomaan.
— Koettakoon, koettakoon! sanoi Dolohof hymyillen.
— Mitä ajattelet? Oletko järjiltäsi? Kenpä sinut päästää koettamaan? Portaillakin päätäsi pyörryttää, — huudettiin eri puolilta.
— Minä juon, tuokaa pullo rommia! — huusi Pierre päättävästi, takoen humalaisen eleillä nyrkillään pöytään ja kompuroi akkunaan.
Toverit tarttuivat hänen käsiinsä; mutta hän oli niin voimakas, että työnsi kauvaksi jokaisen, ken häntä lähestyi.
— Ei, ei häntä siten saa talttumaan, ei mitenkään, virkkoi Anatol, — odottakaahan, puijaan hänet. Kuulehan, lyön kanssasi vedon, mutta vasta huomenna, nyt lähdemme kaikin ——ään.
— Lähtekäämme, — kirkui Pierre, — lähtekäämme!... Ja Mishkan otamme mukaan.
Ja hän kohmasi karhunpennun syliinsä, nosti sen rinnoilleen ja alkoi pyöriä sen kanssa ympäri huonetta.