— Aateliston puhemies, Rostof kreivi, ei ollut hankkinut puoliakaan väestään. Tuli kaupunkiin, kutsuu päivällisille, — minä annoin hänelle sellaiset päivälliset... Mutta tarkastappas tätä... No, veli, — sanoi ruhtinas Nikolai Andrejevitsh poikaansa kääntyen ja taputtaa läikytellen Pierreä olalle, kelpo poika, tämä ystäväsi, pidän hänestä! Ärsyttää minua. Toinen puhuu viisaita puheita, mutta eipäs haluta kuunnella; hän jaarittelee ja ärsyttelee minua, vanhusta. No, menkää, menkää, — hän sanoi, ehkä tulen istumaan iltaspöytäänne. Sitten taas riitelemme. Koeta mieltyä tölherööni, ruhtinatar Mariaan, — huusi hän vielä ovesta Pierrelle.

Vasta nyt, oleskellessaan Lisijagorissa, huomasi Pierre, miten luja ja suloinen oli hänen ja ruhtinas Andrein välinen ystävyyssuhde. Eikä tämä ystävyyden sulous ilmennyt ainoastaan heidän keskinäisissä väleissään, se ilmeni hänen suhteissaan kaikkiin ruhtinas Andrein omaisiin ja kotiväkeen. Pierre tunsi olevansa ensi näkemällä vanha ystävä vanhan, juron kreivin ja kainon, arastelevan ruhtinattaren kanssa, vaikka hän tuskin heitä tunsikaan. Kaikki he häntä rakastivat. Ei ainoastaan ruhtinatar Maria, jonka Pierren lempeys pyhiinvaeltajattaria kohtaan oli suostuttanut, katsellut häntä loistavin silmin, pieni, vuoden vanha ruhtinas Nikolaikin, kuten häntä kutsui isoisä, hymyili hänelle ja tuli hänen syliinsä. Mihail Ivanovitsh ja neiti Bourienne katselivat häntä iloisesti hymyillen, kun hän puheli vanhan ruhtinaan kanssa.

Vanha ruhtinas ilmestyi illalliselle: nähtävästi johtui tämä Pierren vierailusta. Kaksi päivää viipyi Pierre Lisijagorissa, ja koko tämän ajan oli vanha ruhtinas hänelle erinomaisen ystävällinen ja kehoitteli toistenkin tulemaan.

Kun Pierre oli lähtenyt, kokoontuivat kaikki perheen jäsenet ja alkoivat häntä arvostella, kuten aina on tavallista, kun talossa on käynyt uusi vieras. Mutta harvinaista tällaisille tilaisuuksille oli se, että kaikki puhuivat vieraasta pelkkää hyvää.


XV.

Palattuaan tällä kerralla lomalta tunsi ja huomasi Rostof ensi kerran, miten lujilla siteillä hän oli kiintynyt Denisoviin ja koko rykmenttiinsä.

Saavuttuaan rykmenttiinsä tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun kuomureki pysähtyi Povarskajakadun varrella olevan kotitalon portaitten eteen. Kun hän näki ensimäisen avorintaisen husaarin, kun hän tunsi punatukkaisen Dementjevin, näki rautiaiden hevosten kammitsat, kun Lavrushka iloisena huusi herralleen: "Kreivi on saapunut!" ja kun Denisof, joka oli nukkunut vuoteella, oli juossut teltasta ja sulkenut hänet syleilyynsä, ja toisetkin upseerit kokoontuneet saapuneen ympärille, — tunsi Rostof samaa kuin silloinkin, kun häntä kotiin saavuttuaan syleilivät äiti, isä, sisaret. Ilon kyyneleet pakkautuivat kurkkuun ja estivät häntä puhumasta. Rykmenttikin oli koti, vieläpä muuttumattoman armas ja kallis koti, kuten isän ja äidin kotikin.

Käytyään ilmoittautumassa rykmentinpäällikön luona, tultuaan komennetuksi entiseen eskadroonaansa, käytyään päivystysvuorollaan ja muonan hankintamatkoilla, totuttuaan taas kaikkiin rykmentin pikku hommiin ja huomattuaan, että oli menettänyt vapautensa ja oli sidottu yksiin, ahtaisiin, muuttumattomiin puitteisiin, tunsi Rostof olevansa rauhallinen, turvattu, ja hänet valtasi samallainen kodikkuuden tunne kuin vanhempainkin kodissa. Hän tunsi olevansa omalla alallaan. Ei ollut enää tuota vapaan maailman ainaista sekamelskaa, mistä hän ei ollut löytänyt itselleen tointa, vaan aina erehtyi valinnassa; ei ollut Sonjaa, jolle olisi pitänyt tehdä asiat selviksi tai kenties jättää selvittämättä. Ei ollut mahdollisuutta lähteä tai olla lähtemättä sinne tai tänne; ei ollut noita vuorokauden 24 tuntia, jotka saattoi käyttää niin suunnattoman monella eri tavalla; ei ollut tuota suunnatonta ihmismerta, jossa ei ollut läheisempiä eikä kaukaisempia; ei ollut noita epäselviä, hämäriä raha-asioita isän kanssa; täällä ei muistunut mieleen tuo kauhea häviö Dolohoville! Täällä rykmentissä oli kaikki niin selvää ja yksinkertaista. Koko maailma oli jakautunut kahteen vastakkaiseen osaan: toinen — oma Pavlogradin rykmentti, toinen — koko muu maailma. Ja tämän muun maailman kanssa ei ollut mitään tekemistä. Rykmentissä oli kaikki tuttua: ken luutnantti, ken ratsumestari, ken hyvä ihminen, ken paha, ja ennen kaikkea — jokainen oli toveri. Muonakauppias myö velaksi tavaroitaan, palkka maksetaan kolmanneksittain; ei ole aprikoimisen, ei valinnan varaa, kunhan et vain tee mitään sellaista, jota Pavlogradin rykmentissä pidetään paheena; ja kun jonnekin lähdet, niin tee tarkalleen ja täsmällisesti, mitä on käsketty ja määrätty, — ja kaikki käy hyvin.

Kun Rostof taas uudelleen oli tottunut sotilaselämän säännöllisiin oloihin tunsi hän olevansa rauhallinen ja iloinen, kuten väsynyt ihminen levolle päästyään. Ja elämä rykmentissä tuntui Rostovista tällä kertaa sitäkin onnellisemmalta kun hän tuon pelihäviön jälkeen (vaikka omaiset kuinkakin häntä olivat lohdutelleet, ei hän saattanut sitä itselleen antaa anteeksi) oli päättänyt muuttaa elämäntapansa, sovittaa syynsä, palvella nuhteettomasti ja olla kelpo toveri ja upseeri, t.s. hyvä ihminen. Ja tämän päätöksen toteuttaminen tuntui aivan mahdolliselta rykmentissä, vaikkakin se muualla maailmassa oli tuntunut niin tuiki mahdottomalta.