"Ja miten saattavat he täällä vielä nauraakkin?" — ajatteli Rostof tuntiessaan yhä vielä tuon kuoleman löyhkän, joka häneen oli tarttunut sotamiesten osastossa, ja nähdessään yhä ympärillään nuo kadehtivat katseet, jotka käytävän molemmilta puolilta häntä seurasivat, ja nuoren, kuolleen sotilaan maidon valkeat, elottomat silmät.
Vaikka kello jo kävikin kahdettatoista, nukkui Denisof vielä peite silmillä vuoteellaan.
— Hei, Rostof? Terve, terve — huusi Denisof samalla äänellä kuin ennen rykmentissäkin; mutta surukseen huomasi Rostof, että hänen ilmeestään, sanoistaan ja äänenpainostaan pilkisti jotain uutta, salattua, pahaa ennustavaa. Poissa oli nyt entinen rattoisuus ja huolettomuus.
Vähäpätöisyydestään huolimatta oli hänen haavansa yhä vielä lihalla, vaikkakin hän jo kuusi viikkoa oli ollut sairaalassa. Hänen kasvonsa olivat kalpean pöhäkät, kuten kaikkien sairaalan asukkaiden. Mutta tämä ei erityisesti Rostovia ihmetyttänyt, se häntä ihmetytti ettei Denisof näyttänyt reimastuneen hänen tulostaan ja katseli häntä luonnottomasti hymyillen. Hän ei kysellyt rykmentin kuulumisia, ei välittänyt asiain yleisestä menosta. Kun Rostof näistä asioista puhui, ei Denisof edes kuunnellut.
Rostof huomasi vielä, että Denisovia kiusasi, kun hän puhui rykmentistä tai yleensä vapaasta, sairaalan seinien ulkopuolella kuluvasta elämästä. Tuntui kuin tahtoisi hän perin unhottaa entisen elämänsä ja kuin ajattelisi hän yksinomaan vain tuota muonavarastossa sattunutta riitajuttuaan. Kun Rostof uteli jutun kulkua, otti Denisof heti patjan alta paperimytyn, jonka oli saanut tutkijakunnalta, ja näytti samalla luonnosta laatimaansa vastineeseen. Hän elostui lukiessaan vastinettaan ja erityisellä painolla luki hän ne kohdat, missä antoi oikein purevia pistoksia vihamiehilleen. Muut sairaat, jotka uteliaina olivat ympäröineet Rostovin — sanantuojan vapaasta maailmasta —, hajaantuivat heti, kun Denisof alkoi lukea vastinettaan. Rostof huomasi heidän katseistaan, että he jo olivat saaneet kyllänsä tuosta historiasta. Ainoastaan Denisovin vierustoveri, pyylevä ulaani, istui synkkänä piippuaan poltellen vuoteellaan, ja pieni, toiskätinen Tushin kuunteli lukemista, pudistellen epäröiden päätään. Ulaani keskeytti lukemisen.
— Minun mielestäni, — sanoi hän Rostoviin kääntyen, — olisi paras pyytää keisarilta armoa. Sanotaan suuria armonosoituksia olevan odotettavissa, ja varmaankin saisi hän anteeksi...
— Minäkö keisarilta armoa! — sanoi Denisof, koettaen saada äänelleen entistä vauhtia ja voimaa, mutta hyödyttömältä tuntui hänen yrityksensä, sillä ääni kuullosti ärtyisältä ja voimattomalta. — Minä armoa? Jos olisin rosvo, niin pyytäisin armoa, mutta minut tuomitaan sentähden, että tuon päivänvaloon rosvojen työt. Tuomitkoot, en pelkää ketään: olen rehellisesti palvellut keisaria, isänmaata enkä ole varastanut: Ja minulta riistetään upseerinarvo, ja... Kuulehan kirjoitan heille niin suoraan, kirjoitan, kas näin! "Jos olisin ruunun varas"...
— Verrattomasti sanottu, se on selvä, — sanoi Tushin. — Mutta se ei auta, Vasili Dmitritsh, — ja Rostoviin kääntyen Tushin jatkoi, — täytyy nöyrtyä, mutta Vasili Dmitritsh ei suostu. Onhan tuomari sanonut, että asiamme on hullusti.
— Olkoon hullusti, — sanoi Denisof.
— Tuomarihan laati teille armonpyynnön, pistäkää nimenne alle, — jatkoi Tushin, — ja lähettäkää hänen mukanaan. Hänellä varmaankin (hän osoitti Rostovia) on esikunnassa suosijoita. Parempaa tilaisuutta ei teille tule.