— Näin.
— Sanotaan, että huomenna Preobraschenskin pojat kestitsevät ranskalaisia.
— Ei, mutta onnenpoika tuo Lasarjef! Tuhatkaksisataa frangia vuotuista eläkettä.
— Tämäpäs on lakki, pojat! — huusi eräs venäläinen sotilas, pannen päähänsä ranskalaisen pörhöisen kiiverin.
— Mutta tämäpä on verraton, erinomainen!
— Oletteko kuullut tunnussanoja? — kysyi eräs kaartinupseeri toveriltaan. — Toissapäivänä oli — "Napoleon, France, bravoure";[46] eilen — "Alexandre, Russie, grandeur";[47] toisena päivänä määrää meidän keisari tunnussanat, toisena Napoleon. Huomenna lähettää keisari Yrjönristin urhoollisimmalle Ranskan kaarttilaiselle. Ei auta! Täytyy vastata samalla mitalla.
Boris ja hänen toverinsa Schilinski olivat myös tulleet katsomaan kaarttilaisten juhlaa. Kotiin palatessaan tapasi Boris Rostovin eräässä kadunkulmauksessa.
— Rostof! terve; emmepä tavanneetkaan sitten enää toisiamme, — Boris lausui, eikä voinut olla kysymättä, miten ystävän asiat olivat, sillä niin kumman synkiltä ja hajamielisiltä näyttivät Rostovin kasvot.
— Hyvin, hyvin, — vastasi Rostof.
— Käythän tapaamassa?