Natasha valmistautui ensi kertaa elämässään suuriin tanssiaisiin. Hän oli tuona päivänä noussut kello 8 aamulla ja ollut koko päivän kuumeentapaisessa hyörinässä ja touhussa. Kaikki hänen voimansa olivat varhaisimmasta aamusta olleet jännitettyinä, jotta he kaikki — hän, äiti, Sonja olisivat mahdollisimman hyvin puetut. Sonja ja kreivitär luottivat täydellisesti hänen makuunsa. Kreivittären piti esiintyä tummanpunaisessa samettipuvussa, molempien tyttöjen — valkeissa silkkiharsohameissa, joiden alla oli ruusunpunainen silkkinen puku ja puserossa ruusukimppuja. Tukkalaite à la grecque.
Kaikki varsinainen pukemistyö oli jo tehty: jalat, kädet, kaula, kasvot olivat jo erittäin huolellisesti pestyt, kuten tanssiaisiin on tapana, sekä hajuvesillä ja puuterilla sirotellut; jaloissa olivat jo taivaansiniset silkki-sukat ja valkeat silkkiset avokengät nauharuusuineen; tukkalaitteet olivat miltei valmiit. Sonja viimesteli pukemistaan, kreivitär samoin; mutta Natasha, joka oli kaikista huolehtinut, oli jälellä. Hän istui vielä kuvastimen ääressä, hennoilla hartioilla aamunuttu. Sonja seisoi jo pukeuneena keskellä huonetta ja painoi pienellä sormellaan, niin että oikein koski viimeistä nuppineulaa nurisevaan silkkinauhaan.
— Ei niin, ei niin, Sonja, — sanoi Natasha, kääntäen päätään kuvastimesta ja käsillään hotaisten hiuksiaan, joita sisäkkö ei ennättänyt hellittämään. — Ei niin nauharuusua, tuleppa tänne.
Sonja kyykistyi. Natasha kiinnitti nauhan toisin.
— Anteeksi, neiti, mutta tämä ei käy, — puheli sisäkkö, joka piteli Natashan hiuksia.
— No, Herran tähden, kyllähän sitten laitamme! Kas noin, Sonja.
— Joko te pian? — kuului kreivittären ääni, — kello on kohta kymmenen.
— Heti, heti. — Oletteko te, äiti, valmis? Heltta vain on kiinnittämättä.
— Odottakaa minua, — huusi Natasha: — te ette osaa!
Mutta kello on jo kymmenen.