— Miksikäs et uudista tuttavuutta, — sanoi Dolohof Rostoville.
— Välipä hänen, hupsun, — Rostof sanoi.
— Pitää lellitellä kauniin vaimon miestä, — sanoi Denisof.
Pierre ei kuullut, mitä he puhuivat, mutta tiesi hänestä puhuttavan. Hän karahti punaiseksi ja kääntyi pois.
— No, nyt kauniiden naisten malja, — sanoi Dolohof, ja vakavana mutta suupielet hymyssä kääntyi hän maljoineen Pierreen.
— Kauniitten naisten malja, Petrushka, ja heidän rakastajainsa samoin, — sanoi hän.
Pierre loi silmänsä alas, joi maljakostaan katsomatta Dolohoviin ja vastaamatta hänelle. Palvelija, joka jakeli Kutusovin kantaattia, asetti lehden Pierren kohdalle, pitäen häntä arvokkaampana vieraana. Pierre aikoi ottaa lehden, mutta Dolohof kumartui yli pöydän, sieppasi sen hänen kädestään ja alkoi lukea. Pierre katsahti Dolohoviin, hänen silmäteränsä suppenivat: tuo kauhea ja ruma, joka oli hämmentänyt häntä koko päivällisten ajan, tunkeutui esiin ja valtasi hänet. Hän vuorostaan kumartui kallistaen rotevan ruhonsa pöydän yli.
— Rohjetkaappas ottaa! — kirkasi hän.
Kuultuaan tämän huudon ja nähtyään kenen kanssa hän oli tekemisissä, kääntyivät Nesvitski sekä oikean puolinen naapuri hämmästyksissään ja kiireesti Besuhoviin.
— Tyyntykää, riittää, mitä te? — kuiskasivat pelästyneet äänet.