Kreivitär huoahti raskaasti ja loi silmänsä maahan.
— Tehkää hyvin, — hän lausui.
Natasha tunsi, että hänen olisi poistuttava, mutta hän epäröi: jokin puristi kurkussa, ja silmät selällään hän katsoa töllisteli ruhtinas Andreihin.
"Nytkö? Tällä hetkellä!... Ei, se on mahdotonta" ... — ajatteli Natasha.
Ruhtinas Andrei katsahti taas Natashaan, ja nyt tämä huomasi, ettei ollut erehtynyt. Niin, nyt, tuossa tuokiossa ratkaistaan hänen kohtalonsa.
— Mene, Natasha, kutsun sinut sitten, — sanoi kreivitär kuiskaten.
Natasha katsahti pelästynein, rukoilevin silmin ensin ruhtinas Andreihin ja sitten äitiinsä ja poistui huoneesta.
— Olen saapunut, kreivitär, pyytämään tyttärenne kättä, — sanoi ruhtinas Andrei.
Kreivitär karahti punaiseksi, mutta hän ei vastannut sanaakaan.
— Teidän kosintanne... — alkoi kreivitär verkalleen. — Ruhtinas Andrei oli vaiti ja katseli kreivitärtä silmiin. — Teidän kosintanne ... (kreivitär hämmentyi) meitä miellyttää, ja ... minä annan suostumukseni, olen iloinen. Ja mieheni ... toivoakseni ... mutta Natashasta kaikki riippuu...