Mutta kun kaksi viikkoa oli kulunut ruhtinas Andrein lähdöstä, tointui Natasha omaistensa ihmeeksi henkisestä taudistaan, kävi taas entisensä kaltaiseksi. Ilme vain hänen kasvoillaan oli muuttunut, kuten on lapsilla, kun he nousevat pitkä-aikaiselta tautivuoteelta.
XXV.
Tämän viimeksi vierineen vuoden kuluessa oli ruhtinas Nikolai Andrejevitsh Bolkonski tuntuvasti raihnautunut. Hänen ruumiilliset voimansa olivat heikentyneet ja luonteensa oli käynyt entistäänkin ärtyisämmäksi. Hänen aiheettomat kiukunpurkauksensa kohdistuivat melkein yksinomaan ruhtinatar Mariaan. Hän aivan kuin etsimällä etsi tyttöparan arkoja kohtia voidakseen mahdollisimman julmasti häntä kiusata. Ruhtinatar Marialla oli kaksi intohimoa ja siksi myös kaksi ilonlähdettä: veljenpoika Nikolushka ja uskonto, ja näistä molemmista sai vanha ruhtinas ainaisia aiheita hyökkäyksiin ja ivaan. Mistä puhuttiinkaan, johti hän aina keskustelun vanhainpiikain taikauskoisuuteen tai lasten hemmoitteluun ja pilaamiseen. — "Sinä tahdot pojasta tehdä kaltaisesi vanhanpiian; se ei käy päinsä: ruhtinas Andrei tarvitsee pojan, ei tyttöä", — hän puhui. Toisinaan hän ruhtinatar Marian kuullen kääntyi neiti Bourienneen ja kysyi tältä, mitä hän piti venäläisistä papeista ja pyhäinkuvista, ja laski leikkiä näiden laskuun.
Alituiseen vanha ruhtinas loukkasi syvästi tytärtään, mutta tämän sydän oli aina aulis anteeksi antamaan. Kuinka saattoikaan isä olla syyllinen ja kuinka saattoikaan tytär syyttää jostain isäänsä, jonka tiesi itseään rakastavan ja kaikessa olevan oikeassa. Ja mikä on sitten oikeata? Ruhtinatar Maria ei koskaan ollut ajatellut tuon kalskean sanan "oikeus" merkitystä. Kaikki ihmiskunnan mutkikkaat lait olivat ruhtinatar Marialle keskittyneet yhdeksi ainoaksi yksinkertaiseksi ja selväksi, laiksi — rakkauden ja itsensäkieltämisen laiksi, jonka meille ihmisille on säätänyt Hän, joka rakastaen on kärsinyt ihmiskunnan tähden, vaikka olikin — Jumala. Mitä välittikään hän muiden ihmisten rehellisyydestä tai vilpillisyydestä? Hänen täytyi itsensä rakastaa ja kärsiä, ja sen hän tekikin.
Talvella saapui Lisijagoriin ruhtinas Andrei. Hän oli iloinen, hiljainen ja hellämielinen, jollaisena ruhtinatar Maria ei ollut nähnyt häntä pitkiin aikoihin. Sisar huomasi, että veljellä oli jotain sydämellä, mutta tämä ei puhunut sisarelleen rakkaudestaan. Ennen lähtöään ruhtinas Andrei keskusteli kauvan isänsä kanssa jostain asiasta, ja ruhtinatar Maria huomasi, että isä ja poika erosivat toisistaan tyytymättöminä.
Pian veljensä lähdön jälkeen kirjoitti ruhtinatar Maria kirjeen ystävättärelleen Julia Karaginille Pietariin. Tyttöjen tapaan oli ruhtinatar Mariakin haaveillut, että ystävättärestä tulisi hänen veljensä vaimo. Julia Karaginilla oli raskas surun aika, sillä hänen veljensä oli tapettu Turkissa.
Suru on nähtävästi meidän yhteinen osamme, rakas, hellä ystäväni Julia.
Teidän tappionne on niin kauhea, etten sitä muuten saata käsittää kuin erityisenä Jumalan armona ja koettelemuksena teille ja teidän verrattomalle äidillenne, joita Jumala rakastaa. Ah, ystäväni, uskonto, ja ainoastaan uskonto voi meitä, en sano enää lohduttaa, vaan vieläpä pelastaa toivottomuuteen vaipumasta; uskonto yksin saattaa meidät käsittämään sen, mitä sen avutta emme voisi käsittää; miksi, minkä tähden hyvät, jalot olennot, jotka löytävät elämästä onnen, jotka eivät ketään vahingoita, päinvastoin ovat toisten onnelle välttämättömät, miksi Jumala heidät kutsuu luokseen ja jättää tänne ilkeät, hyödyttömät, vahingolliset tai sellaiset, jotka ovat taakkana itselleen ja muille ihmisille. Nämä mietteet heräsivät mielessäni, kun ensi kerran näin kuoleman, kun näin rakkaan kälyni jättävän tämän maailman. Tätä en koskaan saata unohtaa. Samoin kuin te kysytte kohtalolta, miksi piti kuoleman teidän verrattoman veljenne, samoin kysyin minäkin, miksi piti kuoleman tuon Lisa-enkelin, joka ei yhdellekään ihmiselle tehnyt pahaa, sika milloinkaan sydämessään hautonut pahaa ajatusta. Ja nyt, ystäväiseni, kun tuosta tapauksesta on kulunut viisi vuotta, alan minä mitättömällä järjelläni selvästi käsittää, miksi hänen täytyi kuolla, ja miten tämä kuolema oli ainoastaan Luojan rajattoman armon ilmauksena, Luojan, jonka kaikki teot, vaikkemme niitä suurimmalta osaltaan käsitäkkään, sittenkin ovat Hänen pohjattoman rakkautensa ilmauksia luomilleen. Ajattelen usein, että hän kenties oli liian enkelimäisen viaton voidakseen kestää kaikkia äidin velvollisuuksia. Hän oli nuhteeton nuori puoliso, mutta kenties ei hän olisi voinut olla sellainen äiti. Nyt me, mutta erittäinkin ruhtinas Andrei, säälimme ja muistelemme häntä vilpittömin sydämin, ja siellä alhaalla hän varmaankin on saava paikan, jollaista en edes uskalla haaveilla itselleni. Mutta, hänestä puhumattakaan, on tämä aikainen ja julma kuolema, kaikesta surusta huolimatta, vaikuttanut sangen jalostavasti sekä minuun että veljeeni. Silloin, eron hetkellä, eivät tällaiset mietteet mieleeni tulleet; olisin ne kauhistuneena luotani karkoittanut, mutta nyt ovat nämä asiat käyneet niin selviksi ja epäämättömiksi. Kirjoitan tästä kaikesta teille, ystäväiseni, ainoastaan siksi, että saisin teidät vakuutetuksi Evankeliumin totuudesta, joka on tullut minulle elämän määrääjäksi! ei hiuskarvankaan pidä päästänne hukkua Hänen tahtomattaan. Mutta hänen tahtoaan johtaa hänen rajaton rakkautensa meihin, ja siksi kaikki, mitä ikinä meille tapahtuneekin, sääntyy meidän paraaksemme. Te kysytte, aijommeko viettää tulevan kesän Moskovassa? Vaikka hartaasti haluaisin teidät tavata, niin en sitä edes ajattele enkä toivo. Ja te ihmettelette, että tähän on syypää Buonaparte. Selitän teille asian: isäni terveys on huomattavasti heikentynyt; hän ei voi sietää vastaväitteitä ja on käynyt kovin ärtyiseksi. Tämä ärtyisyys kohdistuu etupäässä valtiollisiin asioihin. Hän ei voi sietää ajatusta, että Bonaparte toimii aivan kuin vertainen Europan hallitsijain kanssa, ja erittäinkin ärsyttää häntä tämän suhde meidän keisariimme, Suuren Katarinan pojanpoikaan! Kuten tiedätte en lainkaan välitä valtiollisista asioista, mutta isäni puheista ja keskusteluista Mihail Ivanovitshin kanssa saan tiedon kaikesta, mitä maailmassa tapahtuu, ja erittäinkin olen selvillä kaikista mahdollisista kunnianosoituksista Bonapartelle, jota varmaankin kaikkialla muualla paitsi Lisijagorissa pidetään suurena miehenä. Täällä hän ei ole suuri, eipä edes Ranskan keisari. Tätä Bonaparten ihailua isäni ei voi sietää. Arvelen, että hän siksi ei tahdo Moskovaankaan matkustaa, kun tietää että siekailemattomuutensa nykyisten valtiollisten asiain ja Bonaparten suhteen saattaisi tuottaa hänelle ikävyyksiä. Sen minkä hän lääkärinhoidosta toipuu, sen hävittävät riidat Bonapartesta, ja näitä riitoja on hänen mahdoton välttää. Joka tapauksessa ratkaistaan asia pian. Elämämme soluu muuten entiseen tapaan, veljeni sentään on nykyään täällä. Hän on kovin muuttunut viime aikoina, kuten tälle jo kirjoitinkin. Vasta tänä vuonna on hän henkisesti toipunut surustaan. Hän on nyt samallainen kuin oli poikasenakin: hyväsydäminen, hellämielinen, kultasydän, jolle en tiedä vertaista. Hän käsittää taas, arvelen, ettei hänen elämänsä vielä ole mennyttä. Mutta tämä henkinen toipuminen on riuduttanut hänen ruumiinsa. Hän on laihtunut ja käynyt hermostuneeksi. Pelkään hänen puolestaan ja olen iloinen hänen ulkomaamatkastaan, jota lääkärit ovat hänelle suositelleet. Toivon, että tämä matka hänet parantaa. Kirjoitatte, että häntä Pietarissa pidetään sangen tarmokkaana, sivistyneenä ja viisaana miehenä. Anteeksi sukulaisylpeyteni — en koskaan ole tätä epäillyt. Mahdotonta on luetella kaikki hyvät työt, jotka hän on tehnyt täällä. Niistä ovat tulleet osallisiksi sekä talonpojat että aateliset. Pietariin saavuttuaan hän otti siis vain sen, mikä hänelle kuuluikin. Ihmettelen, miten huhut kulkevat sieltä Pietarista Moskovaan, ja vielä sellaiset perättömätkin kuin se, josta mainitsette kirjeessänne, — huhu, että muka veljeni aikoisi mennä naimisiin nuoren kreivitär Rostovin kanssa. Arvelen, ettei veljeni koskaan mene naimisiin, ei ainakaan kreivitär Rostovin kanssa. Sanonpa teille syytkin: ensiksikin, tiedän, vaikka hän harvoin puhuukin vaimo vainajastaan, mutta niin syvälle on tämä suru hänen sydämeensä syöpynyt, ettei hän koskaan päästä Lisalle kilpailijaa sydämeensä eikä tee äitipuolta meidän pikku enkelille. Toiseksi ei kreivitär Rostof, tietääkseni, ole niitä naisia, jotka voisivat miellyttää ruhtinas Andreita. Arvelen, ettei ruhtinas Andrei ole valinnut häntä vaimokseen, ja sanon suoraan: en sitä toivoisi. Mutta jopa jaarittelen, lopetan toisen arkin. Hyvästi, armas ystävä; suojelkoon teitä Jumala pyhällä, mahtavalla kädellään. Rakas ystävättäreni, mademoiselle Bourienne, suutelee teitä.
Maria.