"Trunila ei ensiksikään ole koira, vaan ajokoira", — ajatteli Nikolai ja katsahti tylysti sisareensa, tarkoittaen tällä, että sisar huomaisi, miten kaukana heidän tällä hetkellä oikeastaan pitäisi olla toisistaan. Natasha käsitti veljensä tarkoituksen.
— Älkää luulko, setä, että me ketään häiritsemme, — sanoi Natasha. — Me pysymme paikallamme emmekä hievahdakkaan.
— Oikein ajateltu, pikku kreivitär, — sanoi setä! — Mutta älkää vain pudotko satulasta, — hän lisäsi: — muuten, selvä juttu mars!
Otradnon näreikkö häämöitti jo satasen sylen päästä, ja koirain ohjaajat olivat aivan metsän laidassa. Nikolai ja setä olivat jo lopullisesti päättäneet, mistä koirat laskettaisiin metsään. Nikolai määräsi Natashalle lymypaikan, mihin hänen arvelunsa mukaan petoa ei ollut odotettavissakaan, ja lähti itse kiertämään rotkon taitse.
— No, veli hopea, kova on vastustaja, — sanoi setä: — katso vain, ettei pääse livistämään.
— Ties hänen, — vastasi Nikolai. — Karai, hei! kiihoitti hän koiraa, vastaten täten sedän varoituksiin. Karai oli vanha, ruma, viiksiniekka uroskoira, joka yksinään uskalsi käydä suurimmankin suden kimppuun. Kaikki asettuivat paikoilleen.
Vanha kreivi, joka tunsi poikansa kiihkeän metsästysinnon, koetti ajoissa ehtiä määräpaikalle ja ennen koirainhoitajaa saapuikin hän iloisena ja punakkana mustain vetämissä vaunuissa hänelle määrätylle lymypaikalle. Suorittuaan turkkinsa ja varustauduttuaan metsästystamineilla hän istuutui lihavan, sileäksi suitun, rauhallisen ja lauhkean Vifljankansa selkään, joka jo oli harmaantunut kuten isäntäkin. Vaunupari lähetettiin kotiin. Vaikkei Ilja Andreitsh ollutkaan sielultaan oikea metsämies, niin tunsi hän silti tarkoin kaikki metsästyssäännöt ja siksi hän suuntasikin ratsunsa pensaikkoon, selvitteli ohjat, sovittautui satulaan ja kun tunsi olevansa valmis katsahti hymyillen sivulleen.
Hänen vieressään seisoi hänen kamaripalvelijansa Semjon Tshekmar, tottunut ratsastaja, mutta nykyään jo kangistunut. Tshekmar piteli kahleista kolmea uljasta susikoiraa, jotka olivat yhtä lihavia kuin isäntä ja hevonenkin. Kaksi vanhaa viisasta koiraa makasi kahleitta. Noin sadan askeleen päässä, metsän laidassa oli kreivin toinen ratsupalvelija Mitjka, huima ratsastaja ja kiihkeä metsämies. Vanhan tavan mukaan joi kreivi ajon alkajaisiksi ryypyn ryytiviinaa, einehti hiukan ja tyhjensi palan painimeksi puoli pulloa rakasta bordeauxta.
Ilja Andreitsh oli käynyt hieman punakaksi ajosta ja viinistä; hänen kosteat silmänsä loistivat, ja istuessaan turkkiin kääriytyneenä satulassa hän muistutti pientä poikasta, joka on viety kävelylle raittiiseen ilmaan.
Kun laiha, lomoposkinen Tshekmar oli toimittanut kaikki tehtävänsä katsahti hän herraansa, jonka kanssa oli elänyt 30 vuotta sydämellisissä väleissä, ja huomattuaan herransa hyvän tuulen hän odotteli hupaisan keskustelun alkamista. Kolmaskin henkilö läheni heitä varovaisesti metsän laidasta ja asettui kreivin taakse. Tämä henkilö oli harmaahapsinen vanhus, jolla oli yllä naisen viitta ja päässä korkea yötanu. Hän oli narri Nastasja Ivanovna.