Nikolai, hänen ratsupalvelijansa, setä ja hänen metsästäjänsä kieppuivat suden ympärillä, usuttivat koiria, huusivat ja aikoivat laskeutua satulasta antamaan surmaniskua niin pian kuin susi vain laskeutui istumaan ja kannustivat hevosiaan, kun vain susi hetkeksikin vapautui koirista ja koetti lähestyä metsää, ainoata pelastajaansa.
Jo temmellyksen alussa oli Danilo ilmestynyt aukeamalle, kun oli kuullut koiria usutettavan. Hän näki, miten Karai hyökkäsi suden niskaan, ja pysäytti hevosensa, luullen leikin loppuneen. Mutta kun hän huomasi, että ratsastajat yhä vielä istuivat satulassa ja susi pääsi koirain kynsistä ja yritti livistämään, kannusti hän valakkaansa ja karautti täydessä lennossa, ei sutta kohti, vaan sen eteen metsän laitaan. Näin saapuikin hän temmellyspaikalle juuri silloin, kun sedän koirat toisen kerran pysäyttivät suden.
Danilo ei enää huutanut. Hänellä oli vasemmassa kädessä paljastettu metsästyspuukko ja oikeassa hän heilutteli ratsuruoskaa, jolla läimäytteli kuin rautavitjoilla valakkaansa kylkiin.
Nikolai ei ollut huomannut Daniloa ennenkun hänen ohitseen vinhasi puuskuva valakka. Samassa kuuli hän jonkun töpsähtävän maahan ja huomasi Danilon koirain keskellä rähmällään suden selässä tavoittelevan pedon korvia. Sekä koirat että metsästäjät, vieläpä itse susikin käsittivät, että leikki oli lopussa. Korvat luimussa koetti pelästynyt susi nousta, mutta koirat riippuivat sen turkissa. Danilo nousi seisaalleen, laskeutui hervottomana ruumiinsa koko painolla suden selkään, tarttuen samalla sen korviin. Nikolai aikoi antaa sille surmaniskun, mutta Danilo kuiskasi: — Tarpeetonta, pistämme kapulan sen suuhun, — ja samassa hän painoi jalkansa suden kaulalle. Suden suuhun pistettiin kapula, joka sidottiin aivan kuin kuonokopaksi, jalat sidottiin kahleilla, ja Danilo heilautti pari kertaa avutonta petoa koivista.
Onnelliset, väsyneet metsästäjät nostivat elävän suden pärskivän, säikähtyneen hevosen selkään, ja vinkuvien koirien saattamana lähdettiin sutta kuljettamaan sovitulle yhtymäpaikalle. Koko seurue kokoontui sutta katselemaan. Kapula suussa ja leveäotsainen pää kallellaan katseli tämä suurilla lasisilmillään ympäröivää ihmis- ja koiralaumaa. Kun siihen koskettiin, sävähti se ja putkautti sidottuja jalkojaan katsellen avuttomana ympärillä olijoihin. Vanha kreivikin ajoi suden luo ja koski siihen.
— Oh, miten suuri, — hän sanoi. — Suuri, vai mitä? — kysyi hän Danilolta, joka seisoi hänen vieressään.
— Suuri on, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Danilo ja paljasti hätäillen päänsä.
Kreivi muisti, miten oli päästänyt suden livistämään ja Danilon käytöksen tämän johdosta.
— Mutta olitpa, veliseni, kiukkuinen, — sanoi kreivi.
Danilo ei vastannut, hymyilihän vaan lapsellisen pehmeästi ja kohteliaan suloisesti.