"Niin, olen samallainen kuin muutkin, kun ei ole kysymyksessä ajo. Mutta silloin, siunaa ja varjele!" — tuntui Nikolaista tämän koiran ilme sanovan.
Ja siksipä tuntuikin Nikolaista mairittelevalta, kun setä kaikesta tapahtuneesta huolimatta jonkun ajan kuluttua ajoi hänen luokseen ja rupesi juttusille.
VII.
Kun Ilagin illan suussa oli heittänyt hyvästit Nikolaille, huomasi tämä olevansa niin kaukana Otradnosta että mielihyvin suostui sedän ehdotuksesta jättämään seurasensa yöksi sedän tilalle, Mihailofkaan.
— Ja jos itsekin pistäysitte meillä — selvä juttu mars! — sanoi setä, — niin sen parempi. Nähkääs, sää on kostea, levähdätte hetken, pikku kreivittären sitten lähetämme kotiin vaunuissa.
Sedän ehdotukseen suostuttiin; eräs metsästäjistä lähetettiin vaunuja tuomaan Otradnosta; Nikolai, Natasha ja Petja lähtivät sedän tilalle.
Viisi, kuusi alustalaista tuli metsämiehiä kohtaamaan Mihailofkan päärakennuksen portaille. Kymmeniä naisia, vanhoja, aikuisia ja lapsia tirkisteli nurkan takaa. Ratsain ajavan naisen näkeminen sai alustalaiset niin uteliaiksi, että useat heistä unohtivat arkuutensa, tulivat aivan Natashan lähettyville, katselivat häntä silmiin ja tekivät ääneen huomautuksia aivan kuin olisivat katselleet jotain merentakaista kummitusta, joka ei kuule eikä ymmärrä, mitä hänestä puhutaan.
— Arinka, katsohan kun istuu nassakalla! Itse istuu, ja liepeet liehuvat... Kato, sillä on torvikin!
— Siunaa ja varjele, puukkokin...