— Se oli sellainen harmaa, muistathan, hampaat valkeat, seisoi siinä ja katseli meitä...
— Muistatko, Sonja? — kysyi Nikolai.
— Kyllä, kyllä, jotain sellaista minäkin muistelen, — vastasi Sonja arasti.
— Olen tästä neekeristä kysynyt isältä ja äidiltäkin, — sanoi Natasha. — He sanovat, ettei mitään neekeriä ole ollut. — Mutta näythän sinäkin muistavan!
— Muistan selvästi, aivan kuin tuossa vieläkin näkisin hänen hampaansa.
— Miten kummallista, aivan kuin unta. Minä pidän tällaisesta.
— Mutta muistatko, kun vierittelimme munia salissa, ja yhtäkkiä ilmestyi matolle — kaksi akkaa ja alkoivat siinä kieppua. Olikohan sekin oikein todellista? Muistatko, miten oli hauska?
— Muistan. Mutta muistatko sinä, kun isä sininen turkki yllä seisoi portailla ja ammuskeli pyssyllä?
Hymyillen ja nauttien he muistelivat kaukaisia huolettoman, runollisen lapsuuden aikoja, noita aikoja, joiden tapahtumista ei enää voi eroittaa unennäköjä. He naureskelivat hiljalleen, ja riemu täytti heidän mielensä.
Sonja, kuten tavallisesti, jäi syrjään, vaikkakin kaikki muistot olivat heille yhteisiä.