— Niin, me filosofeerailemme, — vastasi Natasha, vilaisten sivulleen, mutta jatkoi taas puhettaan. Nyt puhuttiin unista.
Dimmler alkoi soittaa, Natasha hiipi hiljaa varpaillaan pöydän luo, otti siltä kynttilän ja vei sen toiseen huoneeseen. Yhtä hiljaa palasi hän takasin ja istuutui entiselle paikalleen. Huoneessa, etenkin sohvan seuduilla, missä nuoret istuivat, oli pimeä, mutta suurista akkunoista hymyili hopeakirkas täysikuu.
— Tiedäppäs, minä arvelen, — sanoi kuiskaten Natasha, kun Dimmler jo oli lopettanut soittonsa ja istuen paikallaan hiljaa hiveli harpun kieliä epätietoisena, lopettaisiko vai alkaisiko soittaa vielä jotain muuta, — arvelen että kun ihminen oikein muistelee ja muistelee, yhä vain muistelee, niin voi hän muistaa sellaistakin, mikä on tapahtunut ennen hänen syntymäänsä...
— Se on sielunvaellusta, — sanoi Sonja, joka oli ollut tunnontarkka luvuissaan ja muisti kaikki lukemansa.
— Egyptiläiset uskoivat, että meidän sielumme ennen ovat olleet eläimissä ja taas kerran palaavat eläimiin.
— Ei, en usko, että olemme olleet eläimissä, — sanoi Natasha yhä vielä kuiskaten, vaikka soitto jo kauvan sitte oli tauvonnut, — mutta minä tiedän varmasti, että olemme olleet enkeleinä tuolla jossain ja täälläkin olemme olleet, ja siksipä kaikki muistammekin...
— Saanko minäkin yhtyä teihin? — kysyi Dimmler, joka hiljaa oli tullut nuorten luo, ja istuutui seuraan.
— Jos olemme olleet enkeleinä, niin miksi sitten olemme alennetut? — kysyi Nikolai. — Ei, se on mahdotonta.
— Miksi alennetut, kuka sinulle on sanonut, että olemme alennetut?... Miten tiedän, mikä minä olen ennen ollut, — intti vakuuttaen Natasha. — Onhan sielu kuolematon ... jos siis elän ikuisesti, niin olenhan jo ennenkin elänyt, olen elänyt kokonaisen iäisyyden.
— Niin, mutta vaikea on meidän kuvitella iäisyyttä, — sanoi Dimmler hiljaa ja vakavasti, vaikkakin hän nuorien luo tullessaan oli hymyillyt hyvänsuovan pilkallisesti.