— Mitä siis on tapahtunut? — kysyi hän itseltään.
— Tapoin rakastajan, niin tapoin vaimoni rakastajan. Niin, siten se kävi. Miksikä? Miten siihen jouduin? — Siksi, että sinä olet mennyt hänen kanssaan naimisiin, — sanoi sisäinen ääni.
— Mutta missä suhteessa olen syyllinen? — hän kysyi. — Siinä, että otit hänet puolisoksesi häntä rakastamatta, että petit itsesi ja hänet. — Ja hän näki elävästi edessään sen hetken illallisten jälkeen ruhtinas Vasilin luona, jolloin hän lausui nämä muistista häipymättömät sanat: "Je vous aime".[2] Kaikki johtuu siitä! "Tunsin silloinkin, — ajatteli hän, — tunsin silloin, että niin ei ollut asian laita, että minulla ei ollut siihen oikeutta. Niin on käynytkin."
Hän muisti kuherruskuukauden ja tätä muistellessa hän punehtui. Erittäin elävänä, nöyryyttävänä ja hävettävänä oli hänellä muistossa, miten hän kerran, heti naimisiin menonsa jälkeen, päivällä kellon käydessä 12:ta, silkkinen yönuttu yllä oli tullut makuukamarista työhuoneeseen. Silloin oli hän kohdannut täällä ylitaloudenhoitajansa, joka oli kunnioittavasti kumartanut, katsahtanut Pierren kasvoihin, hänen yönuttuunsa ja hienosti hymyillyt, ikäänkuin tällä hymyllä osoittaen kunnioittavaa myötätuntoa isäntänsä onnelle.
"Ah, miten monasti olenkaan ylpeillyt vaimostani, ylpeillyt hänen ylevästä kauneudestaan, hänen hienoista tavoistaan", — hän ajatteli; — "olen ylpeillyt tuosta talostani, jossa hän otti vastaan koko Pietarin kaupungin, olen ylpeillyt hänen lähentelemättömyydestään ja kauneudestaan. Kas mistäpäs olenkaan ylpeillyt?! Silloin ajattelin, etten ymmärrä häntä. Kuinka usein mietiskellessäni hänen luonnettaan olen puhellut itsekseni, että olen syyllinen, etten ymmärrä häntä, en ymmärrä tuota ainaista tyyneyttä, tyytyväisyyttä ja kaikellaisten halujen ja toiveiden puutetta. Mutta koko arvoituksen selitys on siinä kauheassa sanassa, että hän on irstas nainen." Hän sanoi itsekseen tämän kauhean sanan ja kaikki alkoi selvitä.
"Anatolilla oli ollut tapana käydä hänen vaimonsa luona rahoja lainailemassa, ja tällöin oli hän aina suudellut hänen paljaita olkapäitään. Helena ei ollut antanut hänelle rahoja, mutta oli sallinut itseään suudella. Isä oli leikillä herättänyt vaimon mustasukkaisuutta; tämä oli rauhallisesti hymyillen sanonut, ettei hän ole niin tyhmä, että olisi mustasukkainen: 'tehköön mitä tahtoo', oli hän puhellut minusta. Kysyin häneltä kerran, eikö hän tunne raskauden oireita. Hän naurahti ylenkatseellisesti ja sanoi, ettei hän ole hullu, jotta haluaisi lapsia, ja ettei hänelle ainakaan minusta lapsia tule."
Sitten hän muisti hänen ajatustensa törkeyden ja selvyyden ja hänelle ominaisten lausetapojen rivouden, joita hän käytti, vaikka olikin kasvatettu korkeimman ylhäisön piirissä. "En ole mikään hölmö ... mene ja koeta itse ... allez vous promener", niin oli hänellä tapa puhua. Usein, vaikka oli nähnyt hänen vanhain ja nuorten, miesten ja naisten silmissä saavuttamansa suosion, ei Pierre ollut voinut käsittää, miksikä hän ei häntä rakastanut. — Niin, en ole koskaan häntä rakastanut, — puheli Pierre itsekseen; — minä tiesin, että hän on irstas nainen, — Niin hän toisteli itsekseen, mutta ei rohjennut sittenkään sitä uskoa. — Ja sitten Dolohof, hän istuu hangella ja hymyilee väkinäisesti ja tekee loppuaan ehkä jonkinmoista uljuutta teeskennellen vastaten katumukseeni!
Pierre oli niitä henkilöitä, jotka huolimatta ulkonaisesta, niin kutsutusta luonteen heikkoudesta, eivät etsi uskottua surussaan. Hän pureskeli itse surunsa.
— Vaimoni on kaikkeen, hän yksin on kaikkeen syypää, — puheli hän itsekseen; mutta mitäs siitä? Miksi sidoin itseni häneen, miksi sanoin hänelle tuon: "Je vous aime", mikä oli valetta ja vielä pahempaakin kuin valetta, — puheli hän taas. — Minä olen syypää ja olen velvollinen kantamaan... Mitä? Häväistyn nimen, onnettoman elämän? Ah, kaikki on roskaa, — hän ajatteli, — sekä häväisty nimi että kunnia, kaikki on sovinnaista, riippumatonta minusta.
Ludvig XVI mestattiin siitä syystä, että he sanoivat hänen olevan kunniattoman ja rikollisen (juolahti Pierren mieleen), ja he olivat oikeassa omalta näkökannaltaan, aivan kuten olivat oikeassa nekin, jotka hänen tähtensä kuolivat marttyyrikuoleman ja korottivat hänet pyhimysten joukkoon. Sitten mestattiin Robespierre sen vuoksi, että hän oli hirmuvaltias. Kuka on oikeassa ja kuka syyllinen? Ei kukaan. Mutta elä kun elät: huomenna kuolet, kuten olisin minä voinut kuolla äsken. Ja maksaako vaivan itseään kiusata, kun on enää elettävä silmänräpäys iäisyyteen verraten?