Muutama päivä sitten oli Boris saapunut lomalle Moskovaan ja oli halunnut tutustua ruhtinas Nikolai Andrejevitshiin. Hän oli osannut niin ovelasti käyttäytyä vanhuksen luona, että tämä poikkesi tavallisista säännöistään ja kutsui hänet päivällisille, vaikkei muuten kärsinytkään nuoria miehiä talossaan.
Vaikkei ruhtinasta oikeastaan pidettykään niin sanoaksemme "suureen maailmaan" kuuluvana, ja vaikkeikaan hänestä puhuttu turuilla ja teillä, niin sittenkin pidettiin erittäin mairittelevana tämän pienen suletun piirin tuttavuutta. Tämän oli Boris viikko sitten tullut käsittämään, kun kreivi Rostoptshin hänen kuultensa lausui ylipäällikölle, joka kutsui häntä päivällisille Nikolain päivänä:
— Kiitän, mutta sinä päivänä käyn aina suutelemassa ruhtinas Nikolai Andrejevitshin pyhäinjäännöksiä.
— Ah niin, niin, — vastasi ylipäällikkö. — Mitenkä hän?...
Tämä pieni seura, joka vanhanaikaisessa vierashuoneessa odotti isännän saapumista, muistutti juhlalliseen neuvotteluun kokoontunutta lautakuntaa. Istuttiin hiljaa ja kun puhuttiin, niin aivan hiljaa. Isäntä ilmestyi vihdoin, mutta vakavana ja vaiteliaana. Ruhtinatar Maria oli vielä entistäänkin hiljaisempi ja arempi. Vieraat puhuttelivat häntä vastenmielisesti, sillä he huomasivat että hänellä oli muuta sydämellä tällä erää. Kreivi Rostoptshin yksinään koetti pitää keskustelua vireillä, kertoellen viimeisistä kaupungin tapahtumista ja valtiollisista uutisista. Lopuhin ja vanha kenraali lausuivat toisinaan sanasen.
Ruhtinas Nikolai Andrejevitsh kuunteli kuin ylituomari kuuntelee esittäjää, toisinaan vain päätään nyökäyttämällä tai parilla sanalla ilmaisten että oli selvillä asiasta. Keskustelun sävy oli selvästi hallituksen vastainen. Puhuttiin tapahtumista, jotka selvästi osoittivat asiain menevän yhä hullummin; mutta jokainen juttu ja arvostelu pysähtyi tai pysäytettiin ihmetyttävän johdonmukaisesti niihin rajoihin, joiden ulkopuolella saatettiin joutua keisarin personaan.
Aterian aikana keskustelu siirtyi tuoreimpaan valtiolliseen uutiseen, siihen nimittäin, miten Napoleon oli riistänyt Oldenburgin herttuan alueet ja miten Venäjän hallitus tämän johdosta oli lähettänyt Napoleonille vihamielisen nootin kaikkiin Europan hoveihin.
— Bonaparte mellastaa Europassa kuten merirosvo anastamallaan laivalla, — sanoi Rostoptshin, toistaen jo usein ennenkin lausumansa sananparren. — Ihmetellä todellakin täytyy hallitsijain kärsivällisyyttä tai järjen pimeyttä. Nyt on tullut paavin vuoro, ja häikäilemättä aikoo Bonaparte kukistaa katolisen kirkon päämiehen, ja — kaikki ovat vaiti! Meidän hallitsijamme yksinään uskalsi vastustaa Oldenburgin herttuan alueiden ryöstöä. Ja sekin... Rostoptshin vaikeni, sillä hän huomasi joutuneensa asioihin, joita ei enää saanut arvostella.
— Oldenburgin herttuakunnasta on tarjottu toisia alueita, — sanoi ruhtinas Nikolai Andrejevitsh. — Herttuoita siirretään nykyään kuten minäkin siirtelen talonpoikiani Lisijagorista Bogutsharovoon tai rjasanilaisille maatiloille.
— Oldenburgin herttua on kestänyt onnettomuudet ihmeteltävällä tahdonlujuudella ja alistunut nöyrästi kohtaloonsa, — sanoi Boris vaatimattoman kunnioittavasti.