— Olen, — jatkoi Pierre hymyillen, — ja tämänkin nuoren miehen käytöksestä huomaa, että missä vain on rikkaita tyttöjä, siellä on hänkin. Ja luen hänen ajatuksensa kuin kirjasta. Hän on nykyään kahden vaiheilla kehen rynnäkkönsä kohdistaa: teihinkö vai neiti Julia Karaginiin. Il est très assidu auprès d'elle.[72]
— Käykö hän heillä?
— Käy, vieläpä useinkin. Ja tiedättekö, miten nykyään hakkaillaan? — jatkoi Pierre iloisesti hymyillen, sillä hän näytti olevan sillä hyvänsuovan ilvehtivällä tuulella, josta niin usein nuhteli itseään päiväkirjassaan.
— En, — sanoi ruhtinatar Maria.
— Jotta nykyään miellyttäisi moskovalaisia tyttöjä, il faut être mélancolique.[73] Ja hän on sangen surumielinen neiti Karaginin lähettyvillä, — sanoi Pierre.
— Todellako? — sanoi ruhtinatar, katsellen Pierren hyvänsuovia kasvoja ja yhä vain ajatellen suruaan. "Helpottaisi", ajatteli hän itsekseen: "jos uskoisin jollekulle kaikki tunteeni. Pierrelle tahtoisin kaikki ilmaista. Hän on niin jalo ja hyvä. Sydän keventyisi. Hän antaisi hyviä neuvoja!"
— Menisittekö hänen vaimokseen? — kysyi Pierre.
— Ah, Jumalani, kreivi, on hetkiä, jolloin menisin kenelle tahansa, — huudahti ruhtinatar yhtäkkiä itku kurkussa. — Ah, miten raskasta on rakastaa sydämelle läheistä ihmistä ja samalla tuntea ettei ... mitään (hänen äänensä alkoi väristä) saata tehdä hänen hyväkseen, surua vain tuottaa hänelle. Ja kun tietää, että toisin on mahdoton menetellä, niin silloin on ainoa keino — poistua, mutta minne minä menisin?...
— Mitä puhutte, mikä teidän on, ruhtinatar?
Ruhtinatar ei jatkanut, vaan hyrskähti itkuun.