— Ellette vastaa, niin sanon sen teille... jatkoi Helena. — Te uskotte kaikki, mitä teille sanotaan, teille sanottiin... — Helena naurahti, — että Dolohof on rakastajani. — Hän puhui ranskaksi, törkeän täsmällisesti, lausuen sanan "rakastaja" samaten kuin muutkin sanat. Niin sanottiin ja te uskoitte! — No, mitä osoititte sillä? Mitä osoititte tällä kaksintaistelulla? Sen, että olette hölmö, que vous êtes un sot, senhän kaikki jo tiesivät! Mihin tämä vie? Siihen, että minä joudun koko Moskovan ivan esineeksi; siihen, että jokainen sanoo teidän päihtyneessä tilassa, itsenne unohtaen, haastaneen kaksintaisteluun miehen, jota aiheettomasti vihaatte mustasukkaisuuden takia, — Helena yhä enemmän korotti ääntään ja innostui, — joka on kaikin puolin teitä parempi...
— Hm... Hm... — mylvi Pierre, rypyssä otsin, katsomatta puolisoonsa ja liikahuttamatta ainoatakaan jäsentä.
— Ja miksi luulitte voivanne uskoa, että hän on rakastajani?... Miksikä? Siksikö, että rakastan hänen seuraansa? Jos olisitte ollut viisaampi ja hauskempi, niin olisin pitänyt teidän seuraanne parempana.
— Älkää puhuko kanssani ... rukoilen, — kirisi Pierre käheästi.
— Miksi en saisi puhua? Voin puhua ja sanonkin rohkeasti, että harva se nainen, joka ei sellaisen miehen vaimona kuin te olette, ottaisi itselleen rakastelijoita (des amants), mutta minä en niin tehnyt, — hän sanoi.
Pierre tahtoi sanoa jotakin, katsoi häneen kummallisin silmin, joiden ilmettä Helena ei ymmärtänyt ja heittäysi taas pitkälleen. Tänä hetkenä hän kärsi fyysillisesti: hänen rintaansa ahdisti, ja hänen oli vaikea hengittää. Hän tiesi, että hänen oli jotakin tehtävä lopettaakseen tämän kärsimyksen, mutta se, mitä hän tahtoi tehdä, oli liian kauheaa.
— Meidän on parempi erota, — sanoi hän katkonaisesti.
— Erota, kernaasti, mutta vain jos luovutatte minulle omaisuuden. — Helena sanoi...
— Erota, kas millä peljätti!
Pierre hyppäsi sohvalta ja huojuen ryntäsi hänen kimppuunsa.